Legendan paluu – haastattelussa Veijo Hietala


Haastattelu | 1/26

Legendan paluu

– haastattelussa Veijo Hietala

Kasperi Kainulainen


 Mediatutkimuksen oppiaine täytti viime vuonna 25 vuotta. Sen kunniaksi Efekti julkaisee  Metu-legenda Veijo Hietalan haastattelun, jonka myötä elokuvan, television ja populaarikulttuurin akateeminen tutkimus saapui Suomeen. Tässä haastattelussa Hietala avaa mediatutkimuksen historiaa, omaa rooliaan koko maan tuntemana viihteen tutkijana sekä omia tulkintojaan 2020-luvun televisuaalisesta kulttuurista.

Hänestä on kuultu paljon ja hänen jälkiään löytyy mediatutkijoiden puheista vähän väliä. Legenda, joka on antanut VHS-soittimen lyhenteelle oman merkityksensä. Akateemisesti vanhimmat affektilaiset ovat jopa saattaneet olla hänen luennoillaan Sirkkalan kampuksella ennen koronaa. Mediatutkimuksen entinen pitkäaikainen yliopistonlehtori Veijo Hietala nousi koko kansan tietoisuuteen televisioesiintymisillään. Jopa siihen pisteeseen asti, että hänestä tehtiin sketsejä Vintiöt-sarjassa yhdeksänkymmentäluvulla. 

Emeritus Hietala oli 1990-luvulla perustamassa yhdessä emeritusprofessori Jukka Sihvosen kanssa elokuva- ja televisiotieteen oppiainetta Turun yliopistolla. Elokuvaoppia oli aiemmin opetettu yleisen kirjallisuustieteen alla. Hietala väitteli vuonna 1990 tohtoriksi aiheella Situating the Subject in Film Theory: Meaning and Spectatorship in Cinema. Tilaisuuden vastaväittelijänä toimi  niinkin tuntematon henkilö kuin Richard Dyer

Hietalan merkitystä tai saavutuksia ei tohdi vähätellä. Hänen kirjoituksensa ovat inspiroineet lukuisia myöhempiä suomalaisia tutkijoita, popularisoineet viihteen tutkimusta ja ymmärrystä niin akateemisessa keskustelussa kuin suomalaisten kotisohvilla, sekä ollut luotsaamassa tunteellista käännettä kulttuurintutkimuksessa. Aikana, jolloin Turun yliopiston mediatutkimus on enää ainoa audiovisuaalisen kulttuuriin keskittynyt perustutkinto Suomessa, Hietalan kädenjälki etsii vertaistaan. 

Efekti tavoitti emerituksen tiiviin sähköpostikirjeenvaihdon jälkeen Portsasta ihastelemassa toukokuisia syreenejä, samalla kun hänelle luovutettiin ylioppilas Kainulaisen omistama VHS-soitin. 


Kuva: Elias Jurvanen



Sinut tunnetaan koko kansan Veijona, jota on imitoitu niin Pasilassa kuin Vintiöissä. Olit muutenkin vuosituhannen alkuvaihteessa paljon esillä mediassa. Miltä tuntui olla koko kansan mediatutkija?

V: Mielenkiintoiselta ja opettavaiselta. Olin mediatutkijana tutkinut elokuva- ja mediatähteyttäkin ja siinä yhteydessä pohtinut myös henkilöbrändäämistä. Tuo oma mediajulkisuuteni opetti minulle aika paljon sen prosesseista ja lainalaisuuksista.

Turun yliopiston elokuvatutkijat tulivat 90-luvulla tunnetuksi suomalaisuuden tulkitsijoina tutkimalla esimerkiksi Uuno Turhapuro -elokuvia kansallisen elokuvan viitekehyksessä. Miten tekemäsi ja tekemänne tutkimus otettiin vastaan niin elokuvapiireissä kuin tavan kansan parissa? Entä, kuinka merkittävä teos Uunolandia on suomalaisessa elokuvatutkimuksessa?

V: Etenkin elokuvapiireissä vastaanotto oli jokseenkin ristiriitainen. Monet perinteiset kriitikot ymmärsivät tavoitteemme väärin ja olettivat meidän pyrkivän nostamaan “roskaviihdettä” taiteen asemaan.

Sama koski tietysti etenkin artikkelikokoelma Uunolandiaa (UT – tutkimusretkiä Uunolandiaan, 1991), joka oli tietääkseni ensimmäinen yksittäisen suomalaisen populaari-ilmiön kokonaisvaltainen tieteellinen kartoitus.

Sen sijaan niin sanottu suuri yleisö suhtautui tutkimuksiimme pääosin uteliaan positiivisesti ja medioiden kiinnostus ruokki julkisuutta. Mehän tutkimme paljon sellaista, mitä ei aikaisemmin ollut tieteellisesti tutkittu.

Itse käsittelin luennoilla ja kirjoituksissani (mm. kirjassani The End, 1993) pienimuotoisesti myös pornotutkimusta, jonka mediatutkimuksen nykyinen professori Susanna Paasonen on vienyt ihan globaaleihin mittoihin.

Olet yksi merkittävimpiä audiovisuaalisen kulttuurin uusromanttisen vaiheen tutkijoita. Mistä tällainen uusromantiikka oikein kumpusi tv-ohjelmiin eli minkä takia uusromantiikka oli juttu?

V: No ensinnäkin uusromantiikka ei ole minun tulkintani mukaan pelkästään mediailmiö vaan tarkoittaa koko kulttuuria läpäisevää “ajan henkeä” jota suositut elokuvat ja tv-ohjelmat vain heijastelevat.

Ja tuo yltiötunteellinen uusromantiikka on edelleen kovastikin voimissaan kuten voimme havaita: kaikilla elämänalueilla puhutaan ennen muuta tunteista ja elämyksistä ja kyyneleet ovat aitojen tunteiden takeita etenkin reality-ohjelmissa. Ja koko tosi-tv ilmiönä perustuukin juuri aitoihin tunteisiin, joita pyritään synnyttämään mitä moninaisimmin tavoin.

Ritualistisen genreteorian mukaan siis mediaviihteen genret heijastelevat aikaansa, joten uusromantiikka kumpusi tv-ohjelmiin ympäröivän kulttuurin tunteellistumisesta 1990-luvun alussa. Kulttuurihistoriasta tiedämme, että renessanssista lähtien ainakin länsimaissa ovat vuorotelleet tunteen ja järjen aikakaudet, joten nyt on siis tunteiden vuoro.

Nykyään sinusta puhutaan ritualistisen genreteorian kannattajana. Mitkä ovat ritualistisen genreteorian meriitit ideologista genreteoriaa vastaan?

V: Ideologinen genreteoria on sinänsä laaja käsite (kuten ideologiakin), mutta siihen pohjaavat genretutkimukset ovat minun mielestäni pääosin enemmän tai vähemmän arvottavia. Eli ottavat kantaa julkisesti tai peitetysti jonkin ideologian puolesta jotakin toista [ideologiaa] vastaan.

Tavallaan ritualistinen genreteoriakin on ideologisen genreteorian alalaji, mutta se on ainakin oman tulkintani mukaan ei-arvottavaa ja kiinnostuneempi kunkin ajankohdan laajemmista kulttuurivirtauksista, arvoista ja asenteista – kuten vaikkapa uusromantiikasta.

No toki “ritualistitutkijakin” tulee yleensä paljastaneeksi, millaisista virtauksista itse tykkää. Omista puheistani ja teksteistäni lienee helppo päätellä, että olen ääritunteellinen romantikko, ja siksi elän tosi mielelläni uusromantiikan aikaa. Ja tutkin sitä!

Mitkä ovat mielestäsi mielenkiintoisimmat ilmiöt 2020-luvun suomalaisessa TV:ssä?

V: Ehkä kiinnostavin ilmiö näin tosi-tv-tutkijan näkökulmasta on se, että tosi-tv, jonka varsinainen läpimurto tapahtui vuosituhannen vaihteessa (1990-luvun kokeiluvaiheen jälkeen), kukoistaa ja voi hyvin vielä neljännesvuosisata myöhemminkin. Ja on kaiken lisäksi  muuttunut viime aikoina yllättävän vähän 2000-luvun alun muutamien ylilyöntien (mm. nöyryytys- ja huijausrealityt kuten Heikoin lenkki ja Miljonääri Jussi) jälkeen.

Toki rankkuutta on tullut jonkin verran lisää (mm. Erikoisjoukot) ja toisaalta musiikin merkitys on yllättäen korostunut (Elämäni biisi, Vain elämää). Sopii toki hyvin uusromantiikan aikaan, sillä musiikkihan vetoaa ennen muuta tunteisiin.

Miksi viestintä ja elokuva- ja TV-tutkimus yhdistettiin aikoinaan? Oliko oppiaineiden yhdistäminen vaikeaa lehtorin näkökulmasta?

V: Turun yliopistossa viestintä oli alun perin yhteiskuntatieteellinen oppiaine, mutta se siirrettiin jostakin syystä humanistiseen tiedekuntaan. Niinpä meillä oli tiedekunnassa sitten kaksi viestintään keskittyvää oppiainetta, joiden opetusohjelmissa oli ymmärrettävästi paljonkin päällekkäisyyttä.

Kaiken lisäksi sana “viestintä” vaikutti huomattavasti muodikkaammalta 1990-luvun akateemisessa ilmapiirissä kuin elokuva- ja tv-tiede, joten yliopisto näytti satsaavan näistä kahdesta viestintään.

Muutenkin kehitys näytti yliopistolla kulkevan kohti isompia yksiköitä, joten ETV:n kahden opettajan – (apulais)professori ja lehtori – oppiainetta uhkasi resurssipula. Suuresta mediajulkisuudestamme huolimatta.

Niinpä sitten viestinnän ja elokuva- ja tv-tieteen yhteisellä päätöksellä humanistiseen tiedekuntaan syntyi uusi oppiaine nimeltä mediatutkimus vuonna 2000.

Prosessi oli toki ainakin itselleni melkoisen kipeä, sillä olimme ETV:ssä tehneet 1990-luvulla monella tapaa pioneerityötä ja oikeastaan nostaneet koko populaarikulttuurin vakavaksi akateemiseksi tutkimuskohteeksi Suomessa.

Niinpä monissa muissa Suomen yliopistoissa jatkettiin viitoittamallamme tiellä, ja esimerkiksi Helsingin yliopistossa aloitti elokuva- ja tv-tutkimus samana vuonna kuin se Turussa lopetti. Ja hyvin samantyyppisellä opetusohjelmalla!

Onneksi ETV:n perintö jatkaa kuitenkin vahvana myös Turun mediatutkimuksessa. Ovathan Susanna [Paasonen], Mari [Pajala], Kimmo [Laine] ja Tommi [Römpötti] kaikki alunperin ETV:n “kasvatteja”.

Aikaisemmin humanistit opiskelivat Kupittaalla. Mitkä ovat parhaimmat muistosi Sirkkalan kampukselta?

V: Melkein 40-vuotisella yliopistourallani minulla ehti olla työhuone viidessä Turun yliopiston rakennuksessa, ja kahteen niistä liittyy erityisen rakkaita muistoja: ETV:n aika 1990-luvulla Maaherran Makasiinissa Henrikinkadulla ja viimeiset yliopistovuoteni Sirkkalassa 2010-luvulla.

Sirkkala oli kuin luotu juuri taideaineiden tutkijoiden ja opiskelijoiden akateemiseksi kodiksi: upea ja esteettinen työskentely- ja opiskelumiljöö. Se tuntui inspiroivan koko opettaja- ja tutkijayhteisöä ja ruokkivan ainakin mediatutkimuksessa myös opettajien ja opiskelijoiden me-henkeä ja yhteenkuuluvuutta. Monet yhteiset bileet opiskelijoiden kanssa oppiaineen tiloissa ovat kyllä jääneet mieleen.

Hurman kasseissa ja haalarimerkeissä toistui sinun naamasi ja esimerkiksi slogan Veijo Experience. Miten koit opiskelijoilta saamasi huomion?

V: Vrt. edellinen vastaus. Olin omana opiskeluaikanani huono luennoilla istuja. Monet luennot olivat minusta aika puuduttavia, joten opetusurani alusta lähtien pyrin pitämään semmoisia luentoja, joita itsekin jaksaisin kuunnella. Kaikki eivät toki tyylistäni pitäneet, mutta aika monet tuntuivat kyllä tykkäävänkin. Pyrin myös auttamaan opiskelijoita yksilöllisestikin mahdollisissa opiskeluongelmissa.

Totta kai tuo opiskelijoiden huomio tuntui tosi mukavalta ja palkitsevalta!  Ilmeisesti pedagogiikkani oli siis ainakin jossain määrin toimivaa. Ja olihan ETV:n ainejärjestö Hurmakin saanut kuulemma nimensä tv-tutkimuksen oppikirjastani Ruudun hurma (1996).


Kuva: Elias Jurvanen

Kuivuuko kuvittelu kasaan? – pohdintaa eroottisesta mielikuvituksesta


Essee | 1/26

Kuivuuko kuvittelu kasaan? – pohdintaa eroottisesta mielikuvituksesta

Liina Leikkonen


Kuvittelukyky on yksi yhteiskunnan ilmapuntareista, esittää Liina Leikkonen esseessään. Leikkonen pohtii kuvittelun tarjoavan edellytyksiä tulevaisuudenuskoon, vastakuvastoon sekä vastarintaan. 

Jo pitkään jatkunut laaja-alainen taloudellinen epävarmuus ja leikkauspolitiikka ovat näivettäneet kulttuurialalla käytettävissä olevaa varallisuutta varmoilla saksien liikkeillä. Kulttuurialan toimijoiden inhimillisen kärsimyksen sekä rahoitusta saavien projektien vähäisemmän määrän lisäksi rahoituksen puute heijastuu suoraan siihen, minkälaiset projektit näkevät päivänvalon. Kyseessä on siis määrällisen lisäksi myös laadullinen ongelma. Rahoittajien silmissä kiinnostavia ovat projektit, joissa riskit ovat vähäiset ja yleisön kiinnostus taattu. Käytännössä eniten läpi viedään sitä ”peruskauraa”, moneen kertaan pureksittua ja toimivaksi todettua. Toisin sanoen ennalta-arvattavaa, tylsää ja sielutonta. Osaltaan laadullista köyhtymistä ruokkii myös taantumuksellinen ja ahdasmielinen poliittinen ilmapiiri, kuten oikeistokonservatismin sekä äärioikeistolaisuuden nousu. Niukkuuden ja yhä oikeistolaisempien arvojen ajassa tekijöillä vaikuttaa olevan taiteellista liikkumatilaa hyvin ahtaasti.

Kysymys kuuluu, miten vallitseva talouskuri, oikeistokonservatismin ja äärioikeiston nousu, sekä kulttuurimaailman ahdinko vaikuttavat ajatteluumme. Pelkään, että kykymme toiveikkuuteen, innovatiiviseen ajatteluun ja uusien tulevaisuuden horisonttien hahmottamiseen ovat uhattuina. Siksi ehdotan, että kuvittelu ja siihen panostaminen voisivat toimia tärkeänä vastavoimana kurjistus- ja niukkuuspolitiikan sumentamalle ajattelulle. Kuvittelun määrittelen tässä mielikuvituksellisuutena, luovana ja itsenäisenä ajatteluna. Uskon kuvittelukyvyn ensiarvoiseen tärkeyteen ja näen sen yhtenä yhteiskunnan ilmapuntareista. Jos kuvittelu kuivuu kasaan, ei meillä ole tarjota tulevaisuudenuskoa, ei vastakuvastoa eikä lopulta enää vastarintaakaan.

Lähestyn aihetta seksuaalisen mielikuvituksen kautta, sillä ajatukseni kuvittelun potentiaalista juontaa filosofi Amia Srinivasanin esseestä Puhun opiskelijoilleni pornosta (2021). Esseessään hän palaa tarkastelemaan 1970- ja 1980-luvun anti-pornografia feministien väitteitä pornon negatiivisesta vaikutuksesta ja uhkakuvista, sillä hän tunnistaa samankaltaisia huolia internetpornon parissa kasvaneiden opiskelijoidensa puheissa. Tämän yllättävän yhtäläisyyden pohjalta Srinivasan pohtii kriittisesti pornon vaikutusta sen kuluttajien seksuaaliseen psyykeen sekä seksuaalikasvatuksen mahdollisuuksia purkaa pornon mahdollisia haittavaikutuksia. Hänen opiskelijoidensa mielestä pornolle on aiheettomasti kasaantunut valta opettaa heille ”totuus” seksistä. Srinivasan itsekin tunnistaa pornon vallan ehdottaa tietynlaisia seksin ja seksuaalisuuden käsikirjoituksia katsojiensa mieleen. Tämä käsikirjoitus sanelee muun muassa sen, minkälaisia liikkeitä, eleitä ja ääniä seksin aikana tulee tehdä ja olettaa. Samanaikaisesti se määrittää oikeanlaiset halut, affektit sekä valtasuhteet, joita seksissä sopii olla. (2021, 41) 

Srinivasanin opiskelijoiden mielestä tätä huonoa puhetta (eli vääristynyttä, vahingolliseksi miellettyä pornokuvastoa) vastaan tulisi taistella paremmalla puheella, eli paremmalla, monipuolisemmalla seksuaalisuuden representaatioilla sekä laadukkaammalla seksuaalikasvatuksella (2021, 62). Srinivasan ei kiellä näiden strategioiden hyödyllisyyttä, mutta näkee niissä taktisia heikkouksia sekä toteutukseen liittyviä haasteita. Hän on varuillaan sen suhteen, voiko pornon auktoriteettia todella purkaa sen oman toimintalogiikan sisältä tai haastaa kuvan lumoihin verrattuna niin tylsillä työkaluilla kuin pedagogiikka. Siksi hän ehdottaakin lisäkeinoksi jotain yllättävää: vastavoimaksi pornolle ja sen kasvavalle otteelle kollektiivisessa seksuaalisessa mielikuvituksessamme meidän tulisi kääntyä oman mielikuvituksemme puoleen ja vahvistaa kuvittelun voimaa. (2021, 70–71)

Sitä, tylpistääkö pornografia todella katsojansa seksuaalista mielikuvitusta, on hankala arvioida. Ylipäätään pornografian vaikutus katsojaansa on monimutkainen kysymys, johon ei ole olemassa yksinkertaista vastausta. Koska kyseessä on lajityyppi, on mahdotonta tyhjentävästi arvioida niin valtavan, sisäisesti ristiriitaisen ja kirjavan aineiston ideologiaa tai ideologisia vaikutuksia. Pornon puolesta voidaan argumentoida esimerkiksi toteamalla, että se tarjoaa kurkistusikkunan seksuaalisen fantasiamaailman moninaisiin ulottuvuuksiin ja fantasmaattisiin seksin esityksiin, joita eivät sido todellisen seksin lainalaisuudet. Eikö tämä osaltaan voi virkistää ja kiihdyttää seksuaalista mielikuvitusta? Pidän kuitenkin perusteltuna Srinivasanin väitettä siitä, että ”pornon katsominen aivan liian usein sammuttaa seksuaalisen mielikuvituksen, tehden siitä heikon, riippuvaisen, laiskan, kodifioidun. Seksuaalinen mielikuvitus muuntautuu mimesis-koneeksi, kykenemättömäksi luomaan omaa tai uutta” (2021, 70). Sisällöllisesti köyhän kulttuurituotteen tavoin porno ei pyri herättämään ristiriitoja katsojassa. Se ei kannusta omaan, itsenäiseen pohdintaan tai kriittiseen ajatteluun. Sanoma on selkeä ja tuttu, viesti yksinkertainen ja toimivaksi todettu.

Srinivasanin pohdinta liittyy osaksi laajempaa feministisen teorian kenttää, sillä seksuaalisen mielikuvituksen ja halun produktiivisista käyttöstrategioista on teoretisoitu feministisessä ajattelussa ennenkin. Yksi tunnetuimmista esimerkeistä on Audre Lorden essee ”Uses of the Erotic: The Erotic as Power” (2020[1984]), jossa Lorde argumentoi eroottisen puolesta. Hän näkee eroottisen arvokkaana voimavarana ja tiedonlähteenä, uudistavana, luovana ja provokatiivisena sisäisenä voimana. Lorden mukaan eroottisessa ei ole kyse siitä, mitä teemme, vaan miten terävästi ja syvästi kykenemme tuntemaan tehdessämme, eikä se näin ollen rajoitu vain seksuaalisuuden piiriin. (2020[1984], 42, 43) Eroottinen tieto toimii linssinä, jonka läpi tutkia olemassaolon kaikkia puolia. Kyseessä on ”jokaisen sisältä kumpuava, vakava vastuu, olla tyytymättä mutkattomaan, huonolaatuiseen, tavanomaiseen tai vain turvalliseen”. (2020[1984], 45)

Feministifilosofi Elizabeth Grosz puolestaan tarkastelee artikkelissaan Space, Time, and Perversion: Essays on the Politics of Bodies (1995) lesbona olemista ja lesbolaista halua kiinnostavalla tavalla. Grosz kritisoi länsimaalaisen tieteenhistorian näkemystä halusta puutteena, käsitteellistys, josta on pitkälti kiittäminen Platonia, Freudia ja Lacania (1995, 176, 179). Tekstissään Grosz tarjoaa Spinozan, Deleuzen ja Guattarin luentaan nojaten toisenlaisen näkökulman. Hänen mukaansa seksuaalisuus ja halu ovat liikehdintää, energioita, kokemuksia, tunteita ja impulsseja, deleuzelaisittain ”tulemisia” (becomings). Halu ei siis ole vain kyltymättömäksi tuomittu, negatiivinen puute, vaan liikkuvaa ja aktiivista; mekanismeja ja koneistoja; toimintaa, joka on täynnä mahdollisuuksia muutosvoimaan. (1995, 179–182, 184)

Satuin yhtä aikaa Srinivasanin esseen kanssa lukemaan Jen Beginin romaania Viileä Vaalea (Big Swiss, USA 2023). Mieleeni hehkumaan jäi erityisesti eräs kohtaus, joka tuntui toistavan Srinivasanin teesiä. Romaanissa tarinan toinen päähenkilö Flavia (fokalisoijalle lempinimeltään ”Big Swiss”) hakeutuu seksuaaliterapeutti Omin asiakkaaksi, sillä hän kärsii orgasmittomuudesta. Kun eräällä tapaamisella Flavia kertoo Omille, että on vihdoin lauennut elämänsä ensimmäisen kerran, haluaa Om tietää, minkä avulla Flavia orgasminsa sai. ”Hyödynsitkö fantasioita?” Om kysyy. Lyhyen suukopun jälkeen Flavia kertoo lauenneensa valokuville hulluruoho nimisestä koisokasvista. ”Sitä kasvaa pihallani, ja se tulee usein uniini”, hän jatkaa. Mikäli kyseinen satamien, joutomaiden ja puutarhojen kukkakasvi ei ole tuttu, hulluruoho on perinteinen lääke- ja taikakasvi, joka on alkaloidiensa vuoksi erittäin myrkyllinen. Sen kukka on rakenteeltaan säteittäinen, pitkätorvinen ja suppilomainen, väreiltään joko valkoinen tai sinipunainen. (Luontoportti 2026) Kiihottavaa? Kenties joillekin. Kiinnostavaa? Ehdottomasti.

Ajatus seksuaalisen mielikuvituksen potentiaalista sekä hulluruohosta kietoutuvat päässäni yhteen. Kohtaus muistutti, että halu (niin seksuaalinen kuin sen ulkopuolinenkin) voi olla abstraktia, häilyväistä ja outoa. Esimerkki ohjaa kysymään: Milloin viimeksi olet halunnut jotain, joka yllättää sinut? Ja jatkokysymyksen: milloin viimeksi olet pysähtynyt tämän halun äärelle ja miettinyt, mistä se kumpuaa? Mitä sillä halulla voisi tehdä? Kuvitellut sitä eteenpäin, kuljettanut suuntiin, jotka luovat jotain kiinnostavaa, jotain ihmettelyn arvoista.

Kuvittelu voi tuoda esiin uusia merkityksiä ja muotoja, rikkoa normeja ja konventioita. Se vaatii työstöä ja kontrollista irti päästämistä, tarjoaa mielihyvää ja vapautta. Kuvittelu sallii sisäänsä ambivalenssin, keskeneräisyyden, leikillisyyden ja omaäänisyyden. Sen avulla voimme löytää ja nostaa esiin kaiken oudon, ihmeellisen, ylevän, riskialttiin ja maagisen. Ajatella uudella tavalla, löytää ratkaisuja ja väyliä, joita emme ole aiemmin uskaltaneet tutkailla.

Juuri näistä samoista piirteistä on myös aidosti laadukas taide ja kulttuuri tehty. Luonnollisesti kuvittelun vaalimisen tulisi siis olla prioriteetti. Mutta miten tekijöillä on varaa kuvitteluun ja sen tuottamiin omituisen mallisiin, mutta taivaallisen herkullisiin hedelmiin, jos siitä ei kulttuurialan sisäisissä rakenteissa palkita.

Mitä kulttuurin sisällölliseen köyhtymiseen tulee, ei tarvitse olla kovinkaan nokkela arvellakseen, että hankalat ajat jatkuvat. Vaikka tekijöillä itsellään olisi uutta sanottavaa vaikka millä mitalla, ovat monet teoksen sisällölliseen laatuun vaikuttavat ratkaisut rahoittajien viimekätisen päätäntävallan sanelemaa. Näiden taide- ja kulttuurialan rakenteellisten ja taloudellisten ongelmien vuoksi pelkään pahoin, että meidän on turha odottaa uusien kertomusten, representaatioiden ja tarinoiden riemuvoittoa ainakaan lähiaikoina. Siksi vastavoimana meidän on käännyttävä oman kuvittelumme ja mielikuvituksemme varaan. Olla tyytymättä heikkoihin, säännönmukaisiin ja laiskoihin ratkaisuihin, jotta emme muutu kykenemättömäksi luomaan omaa ja uutta. Eroottisen lailla ammentaa kuvittelusta voimaa sekä käyttää tiedonlähteenä, jonka avulla selviämme tämän kurjistamisen ajan läpi ja olennaisesti pidämme mielemme terävänä ja kirkkaana, jotta parempien aikojen jälleen koittaessa tiedämme, mitä haluamme tehdä.

LÄHTEET:
Jen Beagin (2023). Viileä Vaalea. Alkuteos Big Swiss. Suomennos Maria Lyytinen. Otava, 396 s. 
Grosz, Elizabeth (1995). Refiguring Lesbian Desire. Teoksessa Space, Time, and Perversion: Essays on the Politics of Bodies. Routledge. 173–185
Lorde, Audre (2020[1984]). Uses of the Erotic: The Erotic as Power. Teoksessa Sister Outsider. Penguin Books. 41–48
Luontoportti (2026). Hulluruoho, <https://luontoportti.com/t/1709/hulluruoho> (linkki tarkistettu 8.3.2026)
Srinivasan, Amia (2022). Puhun opiskelijoilleni pornosta. Teoksessa Halun politiikka. Englanninkielinen alkuteos: The Right to Sex: Feminism in the Twenty-first Century. Helsinki: Gummerus. 33–71

Rakkaudesta vinyyleihin – 8-raidan perustaja Fredrik ”Fredde” Johanssonin haastattelu.


Haastattelu | 1/26

Rakkaudesta vinyyleihin

– 8-raidan perustaja Fredrik ”Fredde” Johanssonin haastattelu.

Teksti ja kuvat Jan-Erik Wikholm


Efektin toimittaja Jan-Erik Wikholm lähti selvittämään, miten paikallinen levykauppa pärjää ajassa, jossa ylivoimaisesti isoin osa musiikista kuunnellaan striimauspalveluissa. Lämminhenkisessä haastattelussa Wikholm keskustelee itselleen tärkeän levykaupan, 8-raidan omistajan Fredrik Johanssonin kanssa kaupan toiminnasta, alan muutoksista, sekä Johanssonin kokemuksista turkulaisille rakkaan levykaupan perustajana. 

Monelle Turun musiikin ystävälle ”kasiraita” on tuttu nimi ja paikka, sekä monilla se myös komeilee tarrana esimerkiksi läppärin kannessa. Kyseessä on Yliopistonkadulla sijaitseva levykauppa, joka uskollisella toiminnallaan on tarjonnut laajaa levyvalikoimaa jo kahden vuosikymmenen ajan. Levykauppojen tilanne ei ole ollut aina helppo ottaen huomioon striimauksen dominoinnin 2000-luvusta eteenpäin ja koronaviruspandemian vaikutukset 2020-luvun alusta lähtien. Tästä huolimatta vinyylit ovat tehneet jo kahden vuosikymmenen ajan paluuta suosioon. Vinyylejä kuuntelevat nyt kaikenikäiset, mutta erityisesti vinyylien ja muiden fyysisten formaattien suosion nousu on näkynyt nuorten keskuudessa. 


Kävin 19.2.2026 8-raidassa haastattelemassa liikkeen perustajaa Fredrik ”Fredde” Johanssonia, ja hän kertoi kaupan historiasta ja kokemuksistaan Efektille. Haastattelu tapahtui 8-raidan myyntitiskin takana liikkeen avautuessa aamulla. Johansson teki haastattelun ohessa töitä, jonka myötä pääsin seuraamaan levymyyntiä konkreettisesti myös yrittäjän näkökulmasta.
Johansson aloittaa kertomalla 8-raidan olevan perustettu joulukuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2006. Liike juhlii siis pian 20-vuotissynttäreitään.  
Mikä toimi motivaationa levykauppatoiminnan aloittamiseen?”
”Olin toisessa levykauppaketjussa viisi vuotta töissä. Olin jo vähän päättänyt, että lopetan ja siirryn tekemään jotain aivan muuta. Sitten tuli tuttu ja tarjosi minulle levykaupan. Stupido Shop oli lopettamassa toimintaansa Turussa syksyllä 2006. Aluksi kieltäydyin siitä, mutta sitten tarjous tuli vielä kerran ja olin että… no miksi ei. Siitä on kohta nyt 20 vuotta aikaa.”
”Mainitsit, että sinulla on taustaa levykauppatoiminnasta jo entuudestaan. Oletko päätynyt levykauppa-alalle enemmän ”rakkaudesta lajiin”-ajatuksella, vai onko ajatus ollut ”perinteisessä yritystoiminnassa”?
En usko, että ketään lähtisi levykauppa-alalle, jos tätä hommaa tehtäisiin vain rahan takia. Saa tehdä sitä, mistä tykkää, ja jos käy hyvin, niin saa vuokrat myös maksettua ja vähän palkkaa itsellekin.”
Haastattelu käydään 8-raidan upouusissa toimitiloissa ja seuraavaksi johdattelen keskustelun melko tuoreeseen muuttoon.


”Te muutitte tuosta pari liiketilaa vasemmalle…”
”Itse asiassa 20 senttiä muutettiin. Eli viereisen seinän toiselta puolelta!”
”Aaa no niin! Oliko 8-raidalla jo montakin muuttoa takana?”
”Tämä muutto oli nyt neljäs. Eerikinkatu oli ensimmäinen, sitten olimme Yliopistonkatu 11 B:ssä, sen jälkeen Yliopistonkatu 9 A:ssa ja nyt Yliopistonkatu 9 B:ssä.”
”Oliko tähän uuteen tilaan muuttaminen hallinnollinen päätös suuremman tilan vuoksi?”
”Joo oli. Oltiin vuosikausia odoteltu, että tämä tila tästä vapautuisi. Viime syksynä huomasimme, että tässä loppui liiketoiminta, niin napattiin heti kiinni.”
”Jos palataan vielä 20 vuotta taaksepäin 8-raidan perustamiseen, niin mikä oli Turun antama vastaanotto?”
”Itseasiassa kun ostin Stupido Shopin, niin hyllyt olivat samat ja levyt olivat samat. En muista, mikä päivä se oli, mutta jos perjantaina seiskalta Stupido Shop meni kiinni, niin seuraavana aamuna oli täsmälleen saman näköinen kauppa, paitsi ikkunamainokset olivat erilaiset, mutta myyjäkin oli sama. Itse olin ainoana uutena siellä. Vasta kun muutama asiakas oli käynyt siellä pariin kertaan, niin huomasi sisään tullessaan nimen vaihtuneen. Vaihto tehtiin vähän niin kun ”avaimet käteen”-kauppana. Vuosikausia kesti, että siitä kaupasta sai rakennettua omannäköisen. Ensimmäinen Eerikinkadun liiketila ei ollut ikinä semmoinen, mihin itse olisin laittanut levykauppaa, että se oli sellainen tylsä, perus liiketila.”
8-raidan brändillä on ollut pitkään tunnistettava vaaleanvihreä väri (jo paljon ennen Charlie XCX:n ”Brat-maniaa”). Pyysin Johanssonia avaamaan, milloin ja miten ikoninen vaaleanvihreä tuli mukaan kaupan ilmeeseen.


”Ensimmäisessä logossa meillä oli mukana nuo meidän kolme väriämme eli vihreä, musta ja valkoinen. Ensimmäisessä liiketilassa Eerikinkadulla oli vielä ihan valkoiset seinät, mutta kun muutimme tänne Yliopistonkatu 11 B:hen, niin se liiketila oli tyhjä, minkä kautta pystyi itse tekemään päätökset, miltä tila näyttää. Siellä maalattiin ensimmäinen noin 5-6 metriä korkea seinä vihreäksi, minkä myötä yksi puoli kaupasta oli kokonaan vihreä. Siitä se lähti, kun pääsi tosiaan itse rakentamaan liiketilan alusta loppuun omannäköiseksi.”
Vihreyden lisäksi 8-raita on tietenkin täynnä levyjä ja valikoimaa riittää hyvin erilaisista genreistä. Olen itse kokenut 8-raidan valikoiman olevan huomattavan laaja ja eri genrejä tuntuu tulevan vain lisää. 

”Esimerkiksi teiltä löytyy hyvä valikoima jazzista death metalliin, sekä teiltä löytyy lp-levyjä, cd-levyjä sekä kasetteja eli kaikkea löytyy. Mikä on toiminut motivaationa näin laajaan valikoimaan?”
”Kun aloitin Stupidossa, niin siellä ei ollut heviä ollenkaan. Joku Black Sabbath ehkä vai oliko edes sitäkään. Totta kai sitä mitä itse kuuntelee, niin tulee tilattua, ja myös paremmat valikoimat on nyt, kun alasta tietää enemmän. Kuitenkin loppujen lopuksi on asiakkaat, jotka päättävät mitä meillä täällä on. Esimerkiksi, jos joku kyselee päivittäin Sabbathia, niin miksi sanoa kolme tai neljä kertaa ei. Totta kai minä sitten tilaan. Sitä kautta on saatu lisättyä eri genrejä; kun on kysyntää, niin sitä sitten hankitaan. Vaikka loppujen lopuksi minä päätän mitä täällä on, niin kyllä asiakkailla on oikeasti se valta. On se tietenkin helpompaa perustaa joku verkkokauppa, missä on miljoonia levyjä, mutta että joku pystyy tulemaan sisään, selailemaan ja löytämään ne levyt samana päivänä – niin se on meille todella tärkeää.”
Haastattelu keskeytyy hetkeksi, kun asiakas tulee ostamaan Black Sabbathin Paranoid-vinyylin.
”Just kun puhuttiin Sabbathista.”
”Joo jep!”


8-raidan arkeen kuuluvat myös erilaiset levyjulkkarit ja levykauppakeikat. Kun kaupalla on jo 20 vuoden historia takana, kaupassa on ehtinyt käydä monia artisteja ja bändejä käymässä sekä esiintymässä. Pyydän Johanssonia avaamaan hänelle tärkeimmät ja mieleenpainuvimmat muistot artistien ja muusikoiden kanssa.
”Kotimaisia muusikoita on käynyt paljon. Se mikä tulee ensimmäisenä mieleen, ei ehkä ole isoimpia nimiä, mutta Weeping Willowsin laulaja Magnus Carlson kävi vanhalla kaupalla, ja hän nosti yhden levyn ylös ja osoitti sitä sanoen: ”Nice that you have this here.” Vastasin hänelle, että levyn bändillä on keikka tänään klubilla Turussa, että kannattaa tulla käymään. Oli vielä talvi ja hänellä oli iso pipo päässä, ettei meinannut tunnistaa, mutta se oli hän itse. Sitten hän oli bändinsä kanssa taas tulossa käymään Turkuun ja laitoin hänelle tekstaria, että tulkaa kasiraidan kautta ja soitti sitten yhden setin bändinsä kanssa meidän vanhan kauppamme portailla. The Soundtrack of Our Lives on ehkä toinen iso bändi, mikä oli meidän ensimmäisessä kaupassamme. Sitten Arppa on vetänyt kolme kertaa täällä. Sweatmaster kävi myös juuri meillä. Antti Autio on tulossa.”
Striimauspalveluiden saavuttua musiikin levitys vaihtui digitaaliseen muotoon. Mutta mikä on 8-raidan tilanne, kun vinyyli tuntuu tekevän myös paluutaan?
”Vinyylilevy formaattina on tehnyt eräänlaisen paluun etenkin nuorten keskuudessa. Kuitenkin striimaus on edelleen käytetyin tapa kuunnella musiikkia, niin onko striimauksella ollut vaikutusta 8-raidan toimintaan?”
”Kyllä se vaikutti silloin vuonna 2008. Silloin CD-myynti romahti täysin. Meillä oli onneksi suhteellisen hyvä vinyylivalikoima, jonka avulla jollain tapaa pysyttiin hengissä. Ne muutamat vuodet olivat hyvin erilaisia, kun vinyylimyynti ei ollut sitä mitä nykypäivänä. Nykyään meillä käy paljon 10–18-vuotiaita sekä yliopisto-opiskelijoita. Ehkä suurin muutos on yläasteikäisissä. Sen ikäiset, jotka olivat hetken täysin kadonneet, ovat löytäneet taas levykaupat uudestaan. Viikonloppuisin ja viikolla koulujen jälkeen nuoret tulevat kaveriporukalla pyörähtämään ja ehkä ostaa jonkun CD:n. Toki eivät kaikki osta välttämättä mitään, eli striimaus on edelleen monille se, mistä musiikkia kuunnellaan pääsääntöisesti. Kuitenkin on hienoa katsoa, miten nuoret ovat innostuneet tästä hommasta taas. Samalla tavalla kuin silloin omassa nuoruudessani 90-luvulla, kun tuli hengattua paljon levykaupoissa täällä Turussa ja muualla.”
”Mikään ei ole siis muuttunut.”
”Juuri näin. On päästy takaisin siihen.”


Olen huomannut ihmisten turhautumisen striimauspalveluita kohtaan. Turhautumisen syitä ovat mm. striimausjättien kiistanalainen maine, esim. Spotifyn, musiikintekijöiden kehnot striimauspalkkiot ja artistin toimijuuden puuttuminen. Striimauspalveluiden avulla uuden musiikin löytäminen voi olla nopeampaa ja helpompaa, mutta liiallinen tarjonta sekä algoritmit muokkaavat kuuntelukokemusta myös valtavasti. Striimauspalvelut toimivat toisinaan ihmisille tapana ”esikuunnella” musiikkia ennen levyn ostospäätöstä.
”Silloin kuin itse olin nuori, tuli hommattua paljon musiikkia vain levykannen perusteella, kun ei päässyt kuuntelemaan ennakkoon. Ymmärrän nuorison kohdalla, ettei jokaista levyä voi ostaa. Ostettavan levyn täytyy olla tärkeä levy itselle. Olen huomannut nuorison levyvalinnoissa, että uudempien artistien levyt ja myös nuorisolle klassikoiksi muodostuneet levyt kelpaavat, kuten esimerkiksi Radiohead.”
Jatkamme puhumaan kaupan asiakkaista. Johannes avaa asiakkaiden ikähaarukkaa ja kulutustottumuksia seuraavasti: 
”Kyllä sanoisin, että ihan kaikenikäisiä käy täällä tasapuolisesti. On ihanaa, että nuorisokin keräilee vinyylejä, mutta vinyylien lisäksi myös käytetyt CD:t käyvät heille hyvin kaupaksi. Ei minullakaan siinä iässä, kun ottaa huomioon uusien CD-levyjen hinnan euroissa 90-luvulla, niin suunnilleen 30 euroa oli yksi uusi CD. Ei niitä kauhean montaa ollut varaa ostaa.”
8-raidan arkeen kuuluu myös kansainvälisten artistien ja bändien ennakkokuuntelutilaisuudet. Tilaisuudet toimivat yhteisöllisinä hetkinä, jolloin pääsee kuuntelemaan tulevia albumeita ennakkoon yhdessä.
”Esimerkiksi on kuunneltu Mitskiä, Fontaines D.C.:tä ja vastaavia, jotka ovat vetäneet ihan hyvin porukkaa. Myös Taylor Swift vetää aina kaupan täyteen. On toki ollut myös Nick Cavea, eli on kaikenikäisille jotakin. Se on kuitenkin aina mukavaa saada porukkaa levykaupoille, eikä tällöinkään ole välttämättä tarkoitus edes ostaa sitä levyä. Vaan että pääsee osallistumaan siihen suosikkiartistin tapahtumaan ja jos ikinä tarvitseekaan sen levyn, niin tietää minne tulla. Tulevaisuudessa meillä on esimerkiksi juuri Mitskin ja Gorillazin kuuntelutilaisuudet tulossa.”


Haastattelun lopuksi kysyn vielä Johanssonin omasta musiikkimausta sekä levymieltymyksistä.
”Mikä on täydellinen albumi kasiraidan taustamusiikiksi?”
”Vaihtelee vähän päivittäin… on mm. lauantailevy, joka on Honest Life – Courtney Marie Andrews. Tuo on sellainen vakio, jos toinen levy loppuu ja miettii, mitä laittaisi seuraavaksi soimaan. Noin 10 vuotta vanha levy.”
”Entä jos pitäisi kuunnella yhtä albumia lopun elämää, niin mikä se olisi?”
”Kyllä ehkä on pakko mennä noihin vanhoihin Niel Youngin levyihin – sieltä varmasti joku. Tai sitten Townes Van Zandt – Live at the Old Quarter, Houston, Texas. Mies ja kitara pienessä pubissa taustaäänineen.”
”Viimeinen kysymys. Mikä mielestäsi on sellainen albumi, joka pitäisi olla jokaisella vinyylilevyjen tai muun fyysisen musiikkiformaatin keräilijöillä?”
”Itselle tuo keräilijä-sana on ollut aika hankala. Kun olen tuhansia ja tuhansia levyjä keräillyt, niin en muista, olisinko ikinä yhtäkään levyä hankkinut keräilymielessä. Levyjä mitä tiedän, tai kaikista ei nyt tiedä, kun ostaa kuuntelemattakin musiikkia, mutta sellaista, mitä tietää kuuntelevansa pitkään, niin se on aina hyvä ostos. Sellainen voisi olla esimerkiksi klassikot kuten Fleetwood Macit tai joku pikku paikallisen bändin albumi, josta vain kaksi ihmistä tietää. Mielestäni tähän kysymykseen paras vastaus on kyllä ne omat suosikit, että ihan sama, mikä on trendikästä juuri milloinkin. Jos jostain tykkää, niin sillä mennään. On totta myös, että joku ei välttämättä osta jotain tiettyä levyä, jos ei ole kyseessä jokin ”limited edition”-painos tai väripainos. Kaikki tekee sen omalla tavallaan, mutta se itse musiikki on kuitenkin se tärkein asia. Esimerkiksi joku ei pystyisi kuunnella tuota Townesin levyä ollenkaan taustaäänien takia, mutta minulle se on osa sitä.”

Suuret kiitokset vielä Johanssonille kaupan historian avaamisesta sekä mukavasta haastattelusta. Jos Efektin lukijalle 8-raita on vielä tuntematon, niin piipahda ihmeessä opiskelun ohella Yliopistonkadulla käymään ja löydä tuleva lempialbumisi kuleksimasta.


Taloudesta puhutaan liikaa – siellä missä siitä ei tarvitsisi puhua

Taloudesta puhutaan liikaa – siellä missä siitä ei tarvitsisi puhua


Pääkirjoitus | 1/26


Kuva: Olli Kuukasjärvi

Karita Pakarinen

Talouspuhe lävistää tällä hetkellä koko yhteiskunnan. Talous ei ole kasvanut 20 vuoteen, Suomen työllisyystilanne on Euroopan surkein ja kulttuurialaan on kohdistunut sitä horjuttavia leikkauksia. Poliitikkojen puheissa toistuu, kuinka lapsiperheitä on ajettu köyhyyteen, kuinka kaiken voisi tehdä reilummin (eli sinipunahallituksella) tai kuinka suomalaiset eivät kuluta. Suomen optimistisimmaksi mieheksi voisi nimetä Petteri Orpon, joka ilmoitti, että hallituksen tehtyä elinkeinoelämän toivomia uudistuksia olisi yritysten nyt aika kantaa vastuutaan ja työllistää. Kuka olisikaan voinut etukäteen tietää, ettei ammattiliikkeiden heikentäminen tai työntekijöiden irtisanomisen helpottaminen saisi yrityksiä palkkaamaan lisää? Sitähän elinkeinoelämä on koko ajan hokenut. Kaikki sympatiani siis Petterille. 

Yksi osoitus talouspuheen valtavirtaistumisesta, ja silkasta suosiosta, on se, että jopa Spotifyn viime vuoden kuunnelluin podcast oli Sijoituskästi. (Ei hätää rakas lukija, en ole unohtanut, että olemme vasta viime Efektissä käsitelleet Spotifyn epäeettisyyttä. Sen paikka markkinajohtajana on kuitenkin myönnettävä.) Niille, joille podcast ei ole tuttu, tiivistettäköön, että kyseessä on kahden nuoren kundin pitämä podcast, jonka missiona on (heidän omien sanojensa mukaan) tasa-arvoistaa mahdollisuus vaurastua. Demokraattiselta kuulostava tavoite, mutta hyödyllinen taloustieto jää sisällöissä kuitenkin paitsioon. Podcast on noussut otsikoihin päästettyään julkkiskokin laukomaan avoimen rasistisia kommentteja, paljastettuaan, miten turkulaisesta teinipopparista tuli self-made miljonääri sekä kaivettuaan Björn ”Nalle” Wahlroosilta tiedon siitä, onko tämä jo miljardööri. (Tätä ei tosin ole pystynyt edes Helsingin Sanomat luotettavasti tarkistamaan). Naisten vaurastumista, ja sitä kautta voimaantumista, taas on jo usean vuoden ajanut Mimmit sijoittaa -media, jota voi pitää yhtenä keskiluokkaisen girl boss -feminismin ilmentymistä. Mimmien merchiä lainatakseni täytyy toki myöntää, että tämäkin päätoimittaja tarvitsee rahaa enemmän kuin poikia.

Kirjassaan Hattaratalous (2024) ekonomisti ja ekologisen talouden tutkija Anni Marttinen kuvaa, kuinka talouden termit harvoin aukeavat ihmisille, jotka eivät ole perehtyneet talouskeskusteluun. Vaikealla kielellä pidetään Marttisen mukaan osa ihmisistä tahallaan keskustelun ulkopuolella. (Onneksi Marttisen Hattaratalouskurssi ja sen 23 luentovideota on ostettavissa saavutettavaan 199 € hintaan.) Niin kutsuttujen perinteisten talousmedioiden rinnalle ilmaantuneet uudet talousmediat ovatkin hyötyneet valtavirtaistuneesta talouspuheesta sekä yksilökeskeisyyden noususta, johon kuuluu vastuu omasta taloudesta, ja valjastaneet nuoren, eläkejärjestelmään luottamattoman yleisönsä kassavirraksi. 

Yksi isoimmista kysymyksistä, joita näihin uusiin talousmedioihin liittyy, on niiden operointi ilman institutionaalista vastuuta. Ne voivat hyödyntää sisällöntuottajien vapautta, eikä niillä ole silti ole journalistista vastuuta, kun toimintaa ei valvo esimerkiksi Julkisen sanan neuvosto. Samaan aikaan kasvavat yleisöt tuovat niille yhä enemmän valtaa. Talouspuheen, etenkin kansantajuisen sellaisen, lisääntyminen ei ole yksiselitteisesti huono asia. Koska talous vaikuttaa meistä jokaisen arkeen, on siitä voitava puhua tavalla, joka on ymmärrettävää muillekin kuin asiantuntijoille. Kyse on demokratiasta; jos poliittiset päätökset oikeutetaan taloudella, niiden perusteiden on oltava kansalaisten ymmärrettävissä. 

Kun keskustellaan julkisista menoista, kulttuuri asetetaan usein keinotekoisesti vastakkain esimerkiksi terveydenhuollon kanssa, kuin yhden tukeminen olisi suoraan pois toiselta. Todellisuudessa kukaan kulttuurin puolestapuhuja tuskin esittää, että teattereita, kirjastoja tai taidetta tulisi rahoittaa päihdetyön, vanhustenhoidon tai syöpähoitojen kustannuksella. Sen sijaan tehottomiksi todetut yritystuet ja ympäristölle haitalliset tukijärjestelmät olisivat leikkauslistan yläpäässä. Inhimillisesti ja yhteiskunnallisesti välttämättömien alojen laittaminen toisiaan vastaan kaventaa keskustelua ja luo vastakkainasettelua sinne, missä sitä ei todellisuudessa ole. 

Väitöskirjassaan Kamppailuja kulttuurista (2024) Kaisa Murtoniemi toteaa taloudesta tulleen kuitenkin tärkein mittari kulttuurin arvolle. Taidetta ja kulttuuria puolustetaan yhä useammin niiden tuottamilla työpaikoilla, kasvulla ja vientipotentiaalilla. Taloudelliset perustelut siirtävät painopisteen pois kulttuurin sisäisistä arvoista, kuten kriittisestä ajattelusta, yhteiskunnallisen keskustelun herättämisestä ja vallitsevien käsitysten haastamisesta. Tuloksena on paradoksi, jossa kulttuurin olemassaoloa perustellaan niillä samoilla mittareilla, joilla siitä leikataan. 

Efekti on 9-numeroisen historiansa aikana käsitellyt muun muassa kulttuurileikkauksia, kaupallisuuden vaikutuksia taiteeseen ja opiskelija-asumista. Tässä numerossa irvailemme surkealle työllisyystilanteelle. Kääntäessäsi sivua löydät myös esseen kaipuustamme sisältöihin, jossa näkyy ihmisen kädenjälki, esseen kuvittelun kuihtumisesta ja taiteen yksipuolistumisesta sekä haastattelun ketjuvapaiden elokuvateatterien yrittäjistä. Talous on vähintään kulttuurin köyhdyttämisen näkökulmasta sisällöissämme läsnä. Juhlanumeron lähestyessä lienee aika teroittaa meidän missiotamme. Vaikka taloussisältö on kovassa nosteessa, me olemme täällä taidetta, kulttuuria ja laadukasta journalismia varten. Maailmassa, jossa sisältöä tehdään koko ajan nopeammin, teemme juttuja, jotka kestävät aikaa, taidetta, joka on olemassa taiteen vuoksi, ja esseitä, joiden pohdintoja voit lukea kerta toisensa jälkeen. Ainakin siihen asti, kunnes paperisen lehden sivut hapertuvat ja lopulta hajoavat hyppysiisi.

Turku vaaleanpunaisten linssien läpi – kuvareportaasi pinkistä Turusta


Kuvareportaasi | 1/26

Turku vaaleanpunaisten linssien läpi

– kuvareportaasi pinkistä Turusta

Teksti Siiri Nurmi ja kuvat Jan-Erik Wikholm


Toimittajamme Siiri Nurmi ja Jan-Erik Wikholm jalkautuivat pinkin värin innoittamana Turun kaduille. Inspiroivassa kuvareportaasissa Nurmi pohtii vaaleanpunainen värin historiaa ja kulttuurisia merkityksiä.

Oletko pohtinut, mitkä värit innostavat sinua ja miksi? Ympäristömme väreillä on meille merkitystä. Sisustuksen, arkkitehtuurin ja vaatetuksen värivalinnoilla on yhteys mielialaamme. Eri värit inspiroivat eri ihmisiä, erityisesti niistä syntyvien mielleyhtymien vuoksi. Värien vaikutusta on tutkittu hoitoympäristöissä, ja on todettu, että värit vaikuttavat potilaiden mielialaan, tunteisiin ja kehoon. Värit luovat visuaalista tunnelmaa, ja vaikuttavat siten viihtyvyyteen ja hyvinvointiin. (Houni, Turpeinen & Vuolasto 2021.) Haluan laajentaa ajatusta hoitoympäristöjen ulkopuolelle, ja pohtia värien merkitystä jokapäiväisessä elämässämme.
Se, millaiset värit meitä miellyttävät, inspiroivat tai energisoivat, on kuitenkin yksilöllistä. Värien kokemiseen liittyy muun muassa erilaisia mielikuvia ja assosiaatiota, joita liitämme tiettyihin väreihin. Rakastan itse kaikkia pastellisävyjä, ne inspiroivat minua ja tuovat mieleeni esimerkiksi Monetin hetkellisyyden kauneutta kuvaavat maalaukset. Olen kuitenkin huomannut, että minulla on yksi väri, jonka näkemisestä piristyn erityisen paljon: PINKKI! Pinkistä minulle tulee mieleen muun muassa kukat, karkit, feminiinisyys ja söpöys. Siispä, tervetuloa matkaan pinkille ”color hunting” -reissulle Turkuun samalla, kun pohdin pinkin värin merkityksiä historiassa ja nykypäivänä!
Kun muutin Turkuun, yksi ensimmäisistä huomioistani oli se, kuinka paljon täällä on vaaleanpunaisia taloja! Lempitaloni Turussa on ehdottomasti Puolalanmäellä, Aurakadun ja Torninkadun risteyksessä sijaitseva Vuorilinna. Pidän sekä Vuorilinnan väreistä, että sen muotoilusta ja auringon säteilyltä näyttävistä koristeluista. Vuorilinnan on suunnitellut Frithiof Strandell (1865-1925), joka on yksi Turun merkittävimmistä (ellei merkittävin) jugendtalojen arkkitehti. 


Pinkistä puhuttaessa ei voi sivuuttaa sen vahvaa mielleyhtymää naisellisuuteen ja tyttömäisyyteen.  Osoitus värien sosiaalisten roolien muuttuvuudesta on kuitenkin se, että pinkki ei aina ole ollut feminiinisyyteen liittyvä väri. Varhaisissa kristillisissä tauluissa Neitsyt Marialla oli päällään sinistä ja Jeesus-vauvalla usein vaaleanpunaista. Vaaleanpunaisen ajateltiin sopivan pojille, sillä se oli haaleampi versio voiman, veren ja sodan väristä punaisesta ja sininen taas nähtiin hauraana ja heikkona, tytöille sopivana värinä (Roivainen 2016).

Läntisellä rantakadulla sijaitseva P. J. Gylichin suunnittelema Ekblomin talo (1844) upeasti koristellulla parvekkeella tuo ihanasti väriä jokirantaan!



Vasta maailmansotien välisenä aikana ja etenkin sen jälkeen 1950-luvulla värien merkitykset vaihtoivat paikkaansa: sininen liitettiin poikiin, luultavasti sen vuoksi, että sinisestä tuli miehisyyden – univormujen, aseiden ja sodan – merkki (Roivainen 2016). Vaaleanpunainen taas liitettiin tyttöihin, mihin vaikutti muun muassa vuosien 1953–1961 Yhdysvaltojen presidentin vaimo ”Mamie” Eisenhower, joka suosi vaaleanpunaista sekä vaatetuksessaan että sisustuksessaan (Tarajko-Kowalska & Kowalski 2023). Hänestä inspiroituneena vaaleanpunaisista kylpyhuoneista ja keittiöistä tuli erittäin suosittu trendi 50–60-lukujen Yhdysvalloissa. Samoihin aikoihin markkinoille alkoi saapumaan sukupuolille suunnattuja tuotteita, mikä vahvisti vaaleanpunaisen ja sinisen sukupuolittunutta jaottelua. Pinkin värin yhdistyminen leluihin, kuten Barbieen ja Hello Kittyyn, on luonut mielleyhtymän värin leikkisyydestä, mutta myös lapsellisuudesta, epäkypsyydestä  ja keinotekoisuudesta (Tarajko-Kowalska & Kowalski 2023). Pinkillä on myös rakkauteen, romantiikkaan sekä eroottisuuteen liittyviä merkityksiä, esimerkiksi erotiikkaliikkeiden kyltit ovat usein pinkkejä. Jos punainen kuvastaa rakkautta, sanoisin pinkin kuvastavan ihastumista.

Kun kulkee Puolalanmäen rautatieaseman puoleisia rappusia, näyttää Turku yhdestä kulmasta kuin kokonaan vaaleanpunaiselta kylältä!







Rakastan tämän kerrostalon (Maariankatu 12) tummemman ja vaaleamman pinkin yhdistelmää – näyttää ihan karkilta!





Pinkkejä puutaloja löytyy eri puolilta Turkua runsain mitoin. Tässä esimerkki Martista!



Ympäri Turkua voi bongata Jade Järvisen taiteella koristeltuja parkkimittareita. Parkkimittarien elävöittäminen taiteella on kiva, katukuvaa piristävä trendi. 



2000-luvun alussa pinkki sai uusia merkityksiä Mean Girls -elokuvien ja Paris Hiltonin kaltaisten julkisuuden henkilöiden takia. Pinkistä tuli valtaa ja rahaa symboloiva pinnallisten, tyhmien – tai ennemminkin tyhmiä esittävien – valkoisten nuorten naisten väri. Pinkkiin estetiikkaan liittyvä “bimbous” on usein maski tai suojakuori, jopa tietoinen performanssi, kuten se esimerkiksi Paris Hiltonilla on.
Vuoden 2023 Barbie-elokuva sai myös aikaan uuden pinkin aallon muodissa. Elokuvassa on eri taustoista tulevia, erinäköisiä ja -kokoisia barbeja ja perinteiset sukupuoliroolit ovat käännetty toisin päin: naiset ovat vahvoja toimijoita, miehet taas vähän avuttomia ja hölmöjä. Vaikka elokuva luultavasti pyrki rikkomaan perinteisiä länsimaisen naisen kauneusihanteita, on elokuvan päähenkilö Margot Robbie kuitenkin hoikka, blondi, valkoinen nainen, ja sillä on ollut myös yhteys lisääntyneisiin nukkemaista kehoa tavoitteleviin kauneusoperaatioihin (Enqvist 2023).
Mean Girls, Paris Hilton ja barbit ovat jättäneet pitkäaikaisen jäljen siihen, millaisia mielleyhtymiä pinkistä syntyy, ja miten pinkkiin pukeutuviin ihmisiin suhtaudutaan. Pinkki estetiikka vaatii tänä päivänä rohkeutta ja valmistautumista vähättelevien asenteiden kohtaamiseen, etenkin työelämässä, mutta varmasti myös joissain yliopiston tiedekunnissa. Pinkkiä vaatetusta ei pidetä ”asiallisena” värinä esimerkiksi työhaastatteluun, juuri pinkin värin lapsellisuuteen tai jopa tyhmyyteen liittyvien mielleyhtymien vuoksi.
Turusta löytyy ihana, vaaleanpunaisella ja vihreällä sisustettu kahvila: Rebelle! Kysyin heiltä, mistä tämä vaaleanpunaisen sisustuksen idea lähti. Isabella Forsström, toinen Rebellen omistajista  vastasi, että sisustus on inspiroitunut Keski-Euroopan ja Pariisin suloisista kahviloista. He ovat myös saaneet paljon kiitosta kahvilan sisustuksesta ja uskovat sisustuksen väreillä olevan positiivinen vaikutus asiakkaiden mielialaan. Kahvila on vastakohta sille minimalistiselle, puiselle ja maanläheisiä sävyjä rakastavalle pohjoismaiselle sisustustrendille, jota usein näkee.


Luulitko, että unohtaisin virallisen kaupunkieläimemme ja Turun tärkeimmän vaaleanpunaisen elementin? No en tietenkään! Posankka, tämä Alvar Gullichsenin vuonna 1999 suunnittelema söpö ja kummallinen kumiankan ja marsipaanipossun risteymä Helsingintien varrella saa varmasti kaikille Turkuun saapuville hymyn huulille. Posankka on oiva esimerkki siitä, kuinka katutaide voi piristää, hymyilyttää ja herättää ajatuksia.



Pinkki on edelleen hyvin sukupuolittunut väri. Naiseuteen liittyviä mielleyhtymiä ei pysty erottamaan pinkistä, sillä sitä käytetään hyvin laajasti naisiin liittyvien asioiden symbolina, ehkä tunnetuimpana esimerkkinä on rinta- ja gynekologisten syöpien tutkimukselle keräävä Roosa-nauha kampanja. Se, että vaaleanpunaista käytetään vahvistamaan sukupuolijakoa lasten pukeutumisessa, on mielestäni ongelmallista. Olen yllättävän usein törmännyt tehdessäni keikkatöitä päiväkodeissa pieniin poikiin, joilla on älyttömän suurta vihaa ja inhoa pinkkiä ja kaikkea tyttömäistä kohtaan. Ei siis ihme, että pinkkiä estetiikkaa ajatellaan tyttömäiseksi, lapselliseksi ja jopa ällöttäväksi, kun lapset oppivat jo niin pienestä asti yhdistämään sen poikien järkevien lelujen ja vaatteiden vastakohdaksi, ”tyttöjen jutuksi”.
Pinkistä väristä syntyviä mielleyhtymiä ei pysty täysin estämään, mutta täytyy muistaa, että eihän mikään väri luontaisesti liity sukupuoliin tai luonteenpiirteisiin millään tavalla. Haluaisin ottaa etäisyyttä siihen, että pinkin estetiikan usein oletetaan kantavan vahvoja identiteettiin liittyviä sanomia mukanaan. Joillekin se sitä varmasti onkin, mutta pinkki on loppujen lopuksi vain väri muiden joukossa.
Mielleyhtymät, joita minulla nousee pinkistä (kukat, karkit, feminiinisyys, söpöys), ovat kaikki kulttuurisesti rakentuneita, paitsi kukat: vain niillä on luontainen yhteys pinkkiin. Kesäisin suurin osa ihmisistä on iloisempia ja pirteämpiä, kun puissa on lehdet, kukat kukkivat ja aurinko paistaa. Kukat elävöittävät kaupunkeja kesäisin, sekä kauniin kukan löytäminen metsästä tai kukkien saaminen lahjaksi ilahduttaa. Talvisin, kun kukat eivät kuki ja luonto on miltei väritöntä, rakennetun ympäristön ja sisustuksen värien merkitys korostuu. Ehkäpä juuri siksi niillä väreillä, joita löytyy elävästä kasvillisuudesta kuten kukista, on piristävä, elävöittävä vaikutus, ja harmaalla ja mustalla, jotka luonnossa ovat ennemminkin elotonta materiaa kuten kiveä, on usein masentavampi vaikutus mielialaamme. 
Kun ympäristömme, sekä fyysinen, henkinen että kulttuurinen, on harmaata, tarvitsemme sinne lisää värejä, eloa! Siksi väitän, että inspiroivien, energisoivien tai mieltä rauhoittavien värien lisääminen ympäristöön, oli se sitten vaatetukseen, sisustukseen tai arkkitehtuuriin, on erittäin tärkeää.


Kirjallisuus:
Enqvist, Niina 2023: Barbie-elokuva on vuoden suurin viihdeilmiö, ja siihen liittyy monta kiinnostavaa seikkaa. Helsingin Sanomat 15.12.2023. 
Houni, Pia; Turpeinen, Isto; Vuolasto, Johanna 2021. Värit vaikuttavat kokonaisvaltaisesti. Teoksessa Taidetta! Kulttuurihyvinvoinnin käsikirja. Taiteen edistämiskeskus, Helsinki. s. 69-72.
Roivainen, Päivi 2016. Sukupuoli lastenvaatteiden väreissä ja kuvioissa. Teoksessa Puettu lapsuus. Löytöretkiä lastenvaatteiden saarille. Kansatieteellinen arkisto 56. Suomen muinaismuistoyhdistys, Helsinki. s. 223-239.
Tarajko-Kowalska, J., & Kowalski, P. (2023). “Pretty in Pink”—The Pink Color in Architecture and the Built Environment: Symbolism, Traditions, and Contemporary Applications. Arts12(4), 161. 


Efekti Pod: Media, urheilu ja maskuliinisuus

Media, urheilu ja maskuliinisuus


Podcast | huhtikuu 2026


Efekti Podin ensimmäisessä jaksossa juontaja Kasperi Kainulainen ja vieraaksi tullut Vilma Matero keskustelevat urheilun seuraamisesta ja urheilun miehisyyskulttuurista mediaa tutkivan linssin läpi.

Jaksossa perataan myös, mikä urheilun livenä seuraamisessa on niin kiinnostavaa ja mitä Vilma ajattelee Formula 1:sen viherpersusta!

Host: Kasperi Kainulainen
Tuottaja: Eino Alanko
Vieras: Vilma Matero

Efekti Pod on Efektin ihka oma podcast, jossa käsitellään affektilaisille merkityksellisiä ja kiinnostavia kulttuurisia aiheita.