Taloudesta puhutaan liikaa – siellä missä siitä ei tarvitsisi puhua

Kuva: Olli Kuukasjärvi

Karita Pakarinen

Talouspuhe lävistää tällä hetkellä koko yhteiskunnan. Talous ei ole kasvanut 20 vuoteen, Suomen työllisyystilanne on Euroopan surkein ja kulttuurialaan on kohdistunut sitä horjuttavia leikkauksia. Poliitikkojen puheissa toistuu, kuinka lapsiperheitä on ajettu köyhyyteen, kuinka kaiken voisi tehdä reilummin (eli sinipunahallituksella) tai kuinka suomalaiset eivät kuluta. Suomen optimistisimmaksi mieheksi voisi nimetä Petteri Orpon, joka ilmoitti, että hallituksen tehtyä elinkeinoelämän toivomia uudistuksia olisi yritysten nyt aika kantaa vastuutaan ja työllistää. Kuka olisikaan voinut etukäteen tietää, ettei ammattiliikkeiden heikentäminen tai työntekijöiden irtisanomisen helpottaminen saisi yrityksiä palkkaamaan lisää? Sitähän elinkeinoelämä on koko ajan hokenut. Kaikki sympatiani siis Petterille. 

Yksi osoitus talouspuheen valtavirtaistumisesta, ja silkasta suosiosta, on se, että jopa Spotifyn viime vuoden kuunnelluin podcast oli Sijoituskästi. (Ei hätää rakas lukija, en ole unohtanut, että olemme vasta viime Efektissä käsitelleet Spotifyn epäeettisyyttä. Sen paikka markkinajohtajana on kuitenkin myönnettävä.) Niille, joille podcast ei ole tuttu, tiivistettäköön, että kyseessä on kahden nuoren kundin pitämä podcast, jonka missiona on (heidän omien sanojensa mukaan) tasa-arvoistaa mahdollisuus vaurastua. Demokraattiselta kuulostava tavoite, mutta hyödyllinen taloustieto jää sisällöissä kuitenkin paitsioon. Podcast on noussut otsikoihin päästettyään julkkiskokin laukomaan avoimen rasistisia kommentteja, paljastettuaan, miten turkulaisesta teinipopparista tuli self-made miljonääri sekä kaivettuaan Björn ”Nalle” Wahlroosilta tiedon siitä, onko tämä jo miljardööri. (Tätä ei tosin ole pystynyt edes Helsingin Sanomat luotettavasti tarkistamaan). Naisten vaurastumista, ja sitä kautta voimaantumista, taas on jo usean vuoden ajanut Mimmit sijoittaa -media, jota voi pitää yhtenä keskiluokkaisen girl boss -feminismin ilmentymistä. Mimmien merchiä lainatakseni täytyy toki myöntää, että tämäkin päätoimittaja tarvitsee rahaa enemmän kuin poikia.

Kirjassaan Hattaratalous (2024) ekonomisti ja ekologisen talouden tutkija Anni Marttinen kuvaa, kuinka talouden termit harvoin aukeavat ihmisille, jotka eivät ole perehtyneet talouskeskusteluun. Vaikealla kielellä pidetään Marttisen mukaan osa ihmisistä tahallaan keskustelun ulkopuolella. (Onneksi Marttisen Hattaratalouskurssi ja sen 23 luentovideota on ostettavissa saavutettavaan 199 € hintaan.) Niin kutsuttujen perinteisten talousmedioiden rinnalle ilmaantuneet uudet talousmediat ovatkin hyötyneet valtavirtaistuneesta talouspuheesta sekä yksilökeskeisyyden noususta, johon kuuluu vastuu omasta taloudesta, ja valjastaneet nuoren, eläkejärjestelmään luottamattoman yleisönsä kassavirraksi. 

Yksi isoimmista kysymyksistä, joita näihin uusiin talousmedioihin liittyy, on niiden operointi ilman institutionaalista vastuuta. Ne voivat hyödyntää sisällöntuottajien vapautta, eikä niillä ole silti ole journalistista vastuuta, kun toimintaa ei valvo esimerkiksi Julkisen sanan neuvosto. Samaan aikaan kasvavat yleisöt tuovat niille yhä enemmän valtaa. Talouspuheen, etenkin kansantajuisen sellaisen, lisääntyminen ei ole yksiselitteisesti huono asia. Koska talous vaikuttaa meistä jokaisen arkeen, on siitä voitava puhua tavalla, joka on ymmärrettävää muillekin kuin asiantuntijoille. Kyse on demokratiasta; jos poliittiset päätökset oikeutetaan taloudella, niiden perusteiden on oltava kansalaisten ymmärrettävissä. 

Kun keskustellaan julkisista menoista, kulttuuri asetetaan usein keinotekoisesti vastakkain esimerkiksi terveydenhuollon kanssa, kuin yhden tukeminen olisi suoraan pois toiselta. Todellisuudessa kukaan kulttuurin puolestapuhuja tuskin esittää, että teattereita, kirjastoja tai taidetta tulisi rahoittaa päihdetyön, vanhustenhoidon tai syöpähoitojen kustannuksella. Sen sijaan tehottomiksi todetut yritystuet ja ympäristölle haitalliset tukijärjestelmät olisivat leikkauslistan yläpäässä. Inhimillisesti ja yhteiskunnallisesti välttämättömien alojen laittaminen toisiaan vastaan kaventaa keskustelua ja luo vastakkainasettelua sinne, missä sitä ei todellisuudessa ole. 

Väitöskirjassaan Kamppailuja kulttuurista (2024) Kaisa Murtoniemi toteaa taloudesta tulleen kuitenkin tärkein mittari kulttuurin arvolle. Taidetta ja kulttuuria puolustetaan yhä useammin niiden tuottamilla työpaikoilla, kasvulla ja vientipotentiaalilla. Taloudelliset perustelut siirtävät painopisteen pois kulttuurin sisäisistä arvoista, kuten kriittisestä ajattelusta, yhteiskunnallisen keskustelun herättämisestä ja vallitsevien käsitysten haastamisesta. Tuloksena on paradoksi, jossa kulttuurin olemassaoloa perustellaan niillä samoilla mittareilla, joilla siitä leikataan. 

Efekti on 9-numeroisen historiansa aikana käsitellyt muun muassa kulttuurileikkauksia, kaupallisuuden vaikutuksia taiteeseen ja opiskelija-asumista. Tässä numerossa irvailemme surkealle työllisyystilanteelle. Kääntäessäsi sivua löydät myös esseen kaipuustamme sisältöihin, jossa näkyy ihmisen kädenjälki, esseen kuvittelun kuihtumisesta ja taiteen yksipuolistumisesta sekä haastattelun ketjuvapaiden elokuvateatterien yrittäjistä. Talous on vähintään kulttuurin köyhdyttämisen näkökulmasta sisällöissämme läsnä. Juhlanumeron lähestyessä lienee aika teroittaa meidän missiotamme. Vaikka taloussisältö on kovassa nosteessa, me olemme täällä taidetta, kulttuuria ja laadukasta journalismia varten. Maailmassa, jossa sisältöä tehdään koko ajan nopeammin, teemme juttuja, jotka kestävät aikaa, taidetta, joka on olemassa taiteen vuoksi, ja esseitä, joiden pohdintoja voit lukea kerta toisensa jälkeen. Ainakin siihen asti, kunnes paperisen lehden sivut hapertuvat ja lopulta hajoavat hyppysiisi.