Mediatutkimuksen oppiaine täytti viime vuonna 25 vuotta. Sen kunniaksi Efekti julkaisee  Metu-legenda Veijo Hietalan haastattelun, jonka myötä elokuvan, television ja populaarikulttuurin akateeminen tutkimus saapui Suomeen. Tässä haastattelussa Hietala avaa mediatutkimuksen historiaa, omaa rooliaan koko maan tuntemana viihteen tutkijana sekä omia tulkintojaan 2020-luvun televisuaalisesta kulttuurista.

Hänestä on kuultu paljon ja hänen jälkiään löytyy mediatutkijoiden puheista vähän väliä. Legenda, joka on antanut VHS-soittimen lyhenteelle oman merkityksensä. Akateemisesti vanhimmat affektilaiset ovat jopa saattaneet olla hänen luennoillaan Sirkkalan kampuksella ennen koronaa. Mediatutkimuksen entinen pitkäaikainen yliopistonlehtori Veijo Hietala nousi koko kansan tietoisuuteen televisioesiintymisillään. Jopa siihen pisteeseen asti, että hänestä tehtiin sketsejä Vintiöt-sarjassa yhdeksänkymmentäluvulla. 

Emeritus Hietala oli 1990-luvulla perustamassa yhdessä emeritusprofessori Jukka Sihvosen kanssa elokuva- ja televisiotieteen oppiainetta Turun yliopistolla. Elokuvaoppia oli aiemmin opetettu yleisen kirjallisuustieteen alla. Hietala väitteli vuonna 1990 tohtoriksi aiheella Situating the Subject in Film Theory: Meaning and Spectatorship in Cinema. Tilaisuuden vastaväittelijänä toimi  niinkin tuntematon henkilö kuin Richard Dyer. 

Hietalan merkitystä tai saavutuksia ei tohdi vähätellä. Hänen kirjoituksensa ovat inspiroineet lukuisia myöhempiä suomalaisia tutkijoita, popularisoineet viihteen tutkimusta ja ymmärrystä niin akateemisessa keskustelussa kuin suomalaisten kotisohvilla, sekä ollut luotsaamassa tunteellista käännettä kulttuurintutkimuksessa. Aikana, jolloin Turun yliopiston mediatutkimus on enää ainoa audiovisuaalisen kulttuuriin keskittynyt perustutkinto Suomessa, Hietalan kädenjälki etsii vertaistaan. 

Efekti tavoitti emerituksen tiiviin sähköpostikirjeenvaihdon jälkeen Portsasta ihastelemassa toukokuisia syreenejä, samalla kun hänelle luovutettiin ylioppilas Kainulaisen omistama VHS-soitin. 

Kuva: Elias Jurvanen

Sinut tunnetaan koko kansan Veijona, jota on imitoitu niin Pasilassa kuin Vintiöissä. Olit muutenkin vuosituhannen alkuvaihteessa paljon esillä mediassa. Miltä tuntui olla koko kansan mediatutkija?

V: Mielenkiintoiselta ja opettavaiselta. Olin mediatutkijana tutkinut elokuva- ja mediatähteyttäkin ja siinä yhteydessä pohtinut myös henkilöbrändäämistä. Tuo oma mediajulkisuuteni opetti minulle aika paljon sen prosesseista ja lainalaisuuksista.

Turun yliopiston elokuvatutkijat tulivat 90-luvulla tunnetuksi suomalaisuuden tulkitsijoina tutkimalla esimerkiksi Uuno Turhapuro -elokuvia kansallisen elokuvan viitekehyksessä. Miten tekemäsi ja tekemänne tutkimus otettiin vastaan niin elokuvapiireissä kuin tavan kansan parissa? Entä, kuinka merkittävä teos Uunolandia on suomalaisessa elokuvatutkimuksessa?

V: Etenkin elokuvapiireissä vastaanotto oli jokseenkin ristiriitainen. Monet perinteiset kriitikot ymmärsivät tavoitteemme väärin ja olettivat meidän pyrkivän nostamaan “roskaviihdettä” taiteen asemaan.

Sama koski tietysti etenkin artikkelikokoelma Uunolandiaa (UT – tutkimusretkiä Uunolandiaan, 1991), joka oli tietääkseni ensimmäinen yksittäisen suomalaisen populaari-ilmiön kokonaisvaltainen tieteellinen kartoitus.

Sen sijaan niin sanottu suuri yleisö suhtautui tutkimuksiimme pääosin uteliaan positiivisesti ja medioiden kiinnostus ruokki julkisuutta. Mehän tutkimme paljon sellaista, mitä ei aikaisemmin ollut tieteellisesti tutkittu.

Itse käsittelin luennoilla ja kirjoituksissani (mm. kirjassani The End, 1993) pienimuotoisesti myös pornotutkimusta, jonka mediatutkimuksen nykyinen professori Susanna Paasonen on vienyt ihan globaaleihin mittoihin.

Olet yksi merkittävimpiä audiovisuaalisen kulttuurin uusromanttisen vaiheen tutkijoita. Mistä tällainen uusromantiikka oikein kumpusi tv-ohjelmiin eli minkä takia uusromantiikka oli juttu?

V: No ensinnäkin uusromantiikka ei ole minun tulkintani mukaan pelkästään mediailmiö vaan tarkoittaa koko kulttuuria läpäisevää “ajan henkeä” jota suositut elokuvat ja tv-ohjelmat vain heijastelevat.

Ja tuo yltiötunteellinen uusromantiikka on edelleen kovastikin voimissaan kuten voimme havaita: kaikilla elämänalueilla puhutaan ennen muuta tunteista ja elämyksistä ja kyyneleet ovat aitojen tunteiden takeita etenkin reality-ohjelmissa. Ja koko tosi-tv ilmiönä perustuukin juuri aitoihin tunteisiin, joita pyritään synnyttämään mitä moninaisimmin tavoin.

Ritualistisen genreteorian mukaan siis mediaviihteen genret heijastelevat aikaansa, joten uusromantiikka kumpusi tv-ohjelmiin ympäröivän kulttuurin tunteellistumisesta 1990-luvun alussa. Kulttuurihistoriasta tiedämme, että renessanssista lähtien ainakin länsimaissa ovat vuorotelleet tunteen ja järjen aikakaudet, joten nyt on siis tunteiden vuoro.

Nykyään sinusta puhutaan ritualistisen genreteorian kannattajana. Mitkä ovat ritualistisen genreteorian meriitit ideologista genreteoriaa vastaan?

V: Ideologinen genreteoria on sinänsä laaja käsite (kuten ideologiakin), mutta siihen pohjaavat genretutkimukset ovat minun mielestäni pääosin enemmän tai vähemmän arvottavia. Eli ottavat kantaa julkisesti tai peitetysti jonkin ideologian puolesta jotakin toista [ideologiaa] vastaan.

Tavallaan ritualistinen genreteoriakin on ideologisen genreteorian alalaji, mutta se on ainakin oman tulkintani mukaan ei-arvottavaa ja kiinnostuneempi kunkin ajankohdan laajemmista kulttuurivirtauksista, arvoista ja asenteista – kuten vaikkapa uusromantiikasta.

No toki “ritualistitutkijakin” tulee yleensä paljastaneeksi, millaisista virtauksista itse tykkää. Omista puheistani ja teksteistäni lienee helppo päätellä, että olen ääritunteellinen romantikko, ja siksi elän tosi mielelläni uusromantiikan aikaa. Ja tutkin sitä!

Mitkä ovat mielestäsi mielenkiintoisimmat ilmiöt 2020-luvun suomalaisessa TV:ssä?

V: Ehkä kiinnostavin ilmiö näin tosi-tv-tutkijan näkökulmasta on se, että tosi-tv, jonka varsinainen läpimurto tapahtui vuosituhannen vaihteessa (1990-luvun kokeiluvaiheen jälkeen), kukoistaa ja voi hyvin vielä neljännesvuosisata myöhemminkin. Ja on kaiken lisäksi  muuttunut viime aikoina yllättävän vähän 2000-luvun alun muutamien ylilyöntien (mm. nöyryytys- ja huijausrealityt kuten Heikoin lenkki ja Miljonääri Jussi) jälkeen.

Toki rankkuutta on tullut jonkin verran lisää (mm. Erikoisjoukot) ja toisaalta musiikin merkitys on yllättäen korostunut (Elämäni biisi, Vain elämää). Sopii toki hyvin uusromantiikan aikaan, sillä musiikkihan vetoaa ennen muuta tunteisiin.

Miksi viestintä ja elokuva- ja TV-tutkimus yhdistettiin aikoinaan? Oliko oppiaineiden yhdistäminen vaikeaa lehtorin näkökulmasta?

V: Turun yliopistossa viestintä oli alun perin yhteiskuntatieteellinen oppiaine, mutta se siirrettiin jostakin syystä humanistiseen tiedekuntaan. Niinpä meillä oli tiedekunnassa sitten kaksi viestintään keskittyvää oppiainetta, joiden opetusohjelmissa oli ymmärrettävästi paljonkin päällekkäisyyttä.

Kaiken lisäksi sana “viestintä” vaikutti huomattavasti muodikkaammalta 1990-luvun akateemisessa ilmapiirissä kuin elokuva- ja tv-tiede, joten yliopisto näytti satsaavan näistä kahdesta viestintään.

Muutenkin kehitys näytti yliopistolla kulkevan kohti isompia yksiköitä, joten ETV:n kahden opettajan – (apulais)professori ja lehtori – oppiainetta uhkasi resurssipula. Suuresta mediajulkisuudestamme huolimatta.

Niinpä sitten viestinnän ja elokuva- ja tv-tieteen yhteisellä päätöksellä humanistiseen tiedekuntaan syntyi uusi oppiaine nimeltä mediatutkimus vuonna 2000.

Prosessi oli toki ainakin itselleni melkoisen kipeä, sillä olimme ETV:ssä tehneet 1990-luvulla monella tapaa pioneerityötä ja oikeastaan nostaneet koko populaarikulttuurin vakavaksi akateemiseksi tutkimuskohteeksi Suomessa.

Niinpä monissa muissa Suomen yliopistoissa jatkettiin viitoittamallamme tiellä, ja esimerkiksi Helsingin yliopistossa aloitti elokuva- ja tv-tutkimus samana vuonna kuin se Turussa lopetti. Ja hyvin samantyyppisellä opetusohjelmalla!

Onneksi ETV:n perintö jatkaa kuitenkin vahvana myös Turun mediatutkimuksessa. Ovathan Susanna [Paasonen], Mari [Pajala], Kimmo [Laine] ja Tommi [Römpötti] kaikki alunperin ETV:n “kasvatteja”.

Aikaisemmin humanistit opiskelivat Kupittaalla. Mitkä ovat parhaimmat muistosi Sirkkalan kampukselta?

V: Melkein 40-vuotisella yliopistourallani minulla ehti olla työhuone viidessä Turun yliopiston rakennuksessa, ja kahteen niistä liittyy erityisen rakkaita muistoja: ETV:n aika 1990-luvulla Maaherran Makasiinissa Henrikinkadulla ja viimeiset yliopistovuoteni Sirkkalassa 2010-luvulla.

Sirkkala oli kuin luotu juuri taideaineiden tutkijoiden ja opiskelijoiden akateemiseksi kodiksi: upea ja esteettinen työskentely- ja opiskelumiljöö. Se tuntui inspiroivan koko opettaja- ja tutkijayhteisöä ja ruokkivan ainakin mediatutkimuksessa myös opettajien ja opiskelijoiden me-henkeä ja yhteenkuuluvuutta. Monet yhteiset bileet opiskelijoiden kanssa oppiaineen tiloissa ovat kyllä jääneet mieleen.

Hurman kasseissa ja haalarimerkeissä toistui sinun naamasi ja esimerkiksi slogan Veijo Experience. Miten koit opiskelijoilta saamasi huomion?

V: Vrt. edellinen vastaus. Olin omana opiskeluaikanani huono luennoilla istuja. Monet luennot olivat minusta aika puuduttavia, joten opetusurani alusta lähtien pyrin pitämään semmoisia luentoja, joita itsekin jaksaisin kuunnella. Kaikki eivät toki tyylistäni pitäneet, mutta aika monet tuntuivat kyllä tykkäävänkin. Pyrin myös auttamaan opiskelijoita yksilöllisestikin mahdollisissa opiskeluongelmissa.

Totta kai tuo opiskelijoiden huomio tuntui tosi mukavalta ja palkitsevalta!  Ilmeisesti pedagogiikkani oli siis ainakin jossain määrin toimivaa. Ja olihan ETV:n ainejärjestö Hurmakin saanut kuulemma nimensä tv-tutkimuksen oppikirjastani Ruudun hurma (1996).

Kuva: Elias Jurvanen