Taloudesta puhutaan liikaa – siellä missä siitä ei tarvitsisi puhua

6 toukokuun, 2026 affektihallitus PÄÄKIRJOITUS  

Taloudesta puhutaan liikaa – siellä missä siitä ei tarvitsisi puhua


Pääkirjoitus | 1/26

Kuva: Olli Kuukasjärvi

Karita Pakarinen

Talouspuhe lävistää tällä hetkellä koko yhteiskunnan. Talous ei ole kasvanut 20 vuoteen, Suomen työllisyystilanne on Euroopan surkein ja kulttuurialaan on kohdistunut sitä horjuttavia leikkauksia. Poliitikkojen puheissa toistuu, kuinka lapsiperheitä on ajettu köyhyyteen, kuinka kaiken voisi tehdä reilummin (eli sinipunahallituksella) tai kuinka suomalaiset eivät kuluta. Suomen optimistisimmaksi mieheksi voisi nimetä Petteri Orpon, joka ilmoitti, että hallituksen tehtyä elinkeinoelämän toivomia uudistuksia olisi yritysten nyt aika kantaa vastuutaan ja työllistää. Kuka olisikaan voinut etukäteen tietää, ettei ammattiliikkeiden heikentäminen tai työntekijöiden irtisanomisen helpottaminen saisi yrityksiä palkkaamaan lisää? Sitähän elinkeinoelämä on koko ajan hokenut. Kaikki sympatiani siis Petterille. 

Yksi osoitus talouspuheen valtavirtaistumisesta, ja silkasta suosiosta, on se, että jopa Spotifyn viime vuoden kuunnelluin podcast oli Sijoituskästi. (Ei hätää rakas lukija, en ole unohtanut, että olemme vasta viime Efektissä käsitelleet Spotifyn epäeettisyyttä. Sen paikka markkinajohtajana on kuitenkin myönnettävä.) Niille, joille podcast ei ole tuttu, tiivistettäköön, että kyseessä on kahden nuoren kundin pitämä podcast, jonka missiona on (heidän omien sanojensa mukaan) tasa-arvoistaa mahdollisuus vaurastua. Demokraattiselta kuulostava tavoite, mutta hyödyllinen taloustieto jää sisällöissä kuitenkin paitsioon. Podcast on noussut otsikoihin päästettyään julkkiskokin laukomaan avoimen rasistisia kommentteja, paljastettuaan, miten turkulaisesta teinipopparista tuli self-made miljonääri sekä kaivettuaan Björn ”Nalle” Wahlroosilta tiedon siitä, onko tämä jo miljardööri. (Tätä ei tosin ole pystynyt edes Helsingin Sanomat luotettavasti tarkistamaan). Naisten vaurastumista, ja sitä kautta voimaantumista, taas on jo usean vuoden ajanut Mimmit sijoittaa -media, jota voi pitää yhtenä keskiluokkaisen girl boss -feminismin ilmentymistä. Mimmien merchiä lainatakseni täytyy toki myöntää, että tämäkin päätoimittaja tarvitsee rahaa enemmän kuin poikia.

Kirjassaan Hattaratalous (2024) ekonomisti ja ekologisen talouden tutkija Anni Marttinen kuvaa, kuinka talouden termit harvoin aukeavat ihmisille, jotka eivät ole perehtyneet talouskeskusteluun. Vaikealla kielellä pidetään Marttisen mukaan osa ihmisistä tahallaan keskustelun ulkopuolella. (Onneksi Marttisen Hattaratalouskurssi ja sen 23 luentovideota on ostettavissa saavutettavaan 199 € hintaan.) Niin kutsuttujen perinteisten talousmedioiden rinnalle ilmaantuneet uudet talousmediat ovatkin hyötyneet valtavirtaistuneesta talouspuheesta sekä yksilökeskeisyyden noususta, johon kuuluu vastuu omasta taloudesta, ja valjastaneet nuoren, eläkejärjestelmään luottamattoman yleisönsä kassavirraksi. 

Yksi isoimmista kysymyksistä, joita näihin uusiin talousmedioihin liittyy, on niiden operointi ilman institutionaalista vastuuta. Ne voivat hyödyntää sisällöntuottajien vapautta, eikä niillä ole silti ole journalistista vastuuta, kun toimintaa ei valvo esimerkiksi Julkisen sanan neuvosto. Samaan aikaan kasvavat yleisöt tuovat niille yhä enemmän valtaa. Talouspuheen, etenkin kansantajuisen sellaisen, lisääntyminen ei ole yksiselitteisesti huono asia. Koska talous vaikuttaa meistä jokaisen arkeen, on siitä voitava puhua tavalla, joka on ymmärrettävää muillekin kuin asiantuntijoille. Kyse on demokratiasta; jos poliittiset päätökset oikeutetaan taloudella, niiden perusteiden on oltava kansalaisten ymmärrettävissä. 

Kun keskustellaan julkisista menoista, kulttuuri asetetaan usein keinotekoisesti vastakkain esimerkiksi terveydenhuollon kanssa, kuin yhden tukeminen olisi suoraan pois toiselta. Todellisuudessa kukaan kulttuurin puolestapuhuja tuskin esittää, että teattereita, kirjastoja tai taidetta tulisi rahoittaa päihdetyön, vanhustenhoidon tai syöpähoitojen kustannuksella. Sen sijaan tehottomiksi todetut yritystuet ja ympäristölle haitalliset tukijärjestelmät olisivat leikkauslistan yläpäässä. Inhimillisesti ja yhteiskunnallisesti välttämättömien alojen laittaminen toisiaan vastaan kaventaa keskustelua ja luo vastakkainasettelua sinne, missä sitä ei todellisuudessa ole. 

Väitöskirjassaan Kamppailuja kulttuurista (2024) Kaisa Murtoniemi toteaa taloudesta tulleen kuitenkin tärkein mittari kulttuurin arvolle. Taidetta ja kulttuuria puolustetaan yhä useammin niiden tuottamilla työpaikoilla, kasvulla ja vientipotentiaalilla. Taloudelliset perustelut siirtävät painopisteen pois kulttuurin sisäisistä arvoista, kuten kriittisestä ajattelusta, yhteiskunnallisen keskustelun herättämisestä ja vallitsevien käsitysten haastamisesta. Tuloksena on paradoksi, jossa kulttuurin olemassaoloa perustellaan niillä samoilla mittareilla, joilla siitä leikataan. 

Efekti on 9-numeroisen historiansa aikana käsitellyt muun muassa kulttuurileikkauksia, kaupallisuuden vaikutuksia taiteeseen ja opiskelija-asumista. Tässä numerossa irvailemme surkealle työllisyystilanteelle. Kääntäessäsi sivua löydät myös esseen kaipuustamme sisältöihin, jossa näkyy ihmisen kädenjälki, esseen kuvittelun kuihtumisesta ja taiteen yksipuolistumisesta sekä haastattelun ketjuvapaiden elokuvateatterien yrittäjistä. Talous on vähintään kulttuurin köyhdyttämisen näkökulmasta sisällöissämme läsnä. Juhlanumeron lähestyessä lienee aika teroittaa meidän missiotamme. Vaikka taloussisältö on kovassa nosteessa, me olemme täällä taidetta, kulttuuria ja laadukasta journalismia varten. Maailmassa, jossa sisältöä tehdään koko ajan nopeammin, teemme juttuja, jotka kestävät aikaa, taidetta, joka on olemassa taiteen vuoksi, ja esseitä, joiden pohdintoja voit lukea kerta toisensa jälkeen. Ainakin siihen asti, kunnes paperisen lehden sivut hapertuvat ja lopulta hajoavat hyppysiisi.

LUE LISÄÄ ARTIKKELEITA
Read More

Rakkaudesta vinyyleihin – 8-raidan perustaja Fredrik ”Fredde” Johanssonin haastattelu.

6 toukokuun, 2026 affektihallitus HENKILÖJUTTU  


Haastattelu | 1/26

Rakkaudesta vinyyleihin

– 8-raidan perustaja Fredrik ”Fredde” Johanssonin haastattelu.

Teksti ja kuvat Jan-Erik Wikholm

Efektin toimittaja Jan-Erik Wikholm lähti selvittämään, miten paikallinen levykauppa pärjää ajassa, jossa ylivoimaisesti isoin osa musiikista kuunnellaan striimauspalveluissa. Lämminhenkisessä haastattelussa Wikholm keskustelee itselleen tärkeän levykaupan, 8-raidan omistajan Fredrik Johanssonin kanssa kaupan toiminnasta, alan muutoksista, sekä Johanssonin kokemuksista turkulaisille rakkaan levykaupan perustajana. 

Monelle Turun musiikin ystävälle ”kasiraita” on tuttu nimi ja paikka, sekä monilla se myös komeilee tarrana esimerkiksi läppärin kannessa. Kyseessä on Yliopistonkadulla sijaitseva levykauppa, joka uskollisella toiminnallaan on tarjonnut laajaa levyvalikoimaa jo kahden vuosikymmenen ajan. Levykauppojen tilanne ei ole ollut aina helppo ottaen huomioon striimauksen dominoinnin 2000-luvusta eteenpäin ja koronaviruspandemian vaikutukset 2020-luvun alusta lähtien. Tästä huolimatta vinyylit ovat tehneet jo kahden vuosikymmenen ajan paluuta suosioon. Vinyylejä kuuntelevat nyt kaikenikäiset, mutta erityisesti vinyylien ja muiden fyysisten formaattien suosion nousu on näkynyt nuorten keskuudessa. 


Kävin 19.2.2026 8-raidassa haastattelemassa liikkeen perustajaa Fredrik ”Fredde” Johanssonia, ja hän kertoi kaupan historiasta ja kokemuksistaan Efektille. Haastattelu tapahtui 8-raidan myyntitiskin takana liikkeen avautuessa aamulla. Johansson teki haastattelun ohessa töitä, jonka myötä pääsin seuraamaan levymyyntiä konkreettisesti myös yrittäjän näkökulmasta.
Johansson aloittaa kertomalla 8-raidan olevan perustettu joulukuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2006. Liike juhlii siis pian 20-vuotissynttäreitään.  
”Mikä toimi motivaationa levykauppatoiminnan aloittamiseen?”
”Olin toisessa levykauppaketjussa viisi vuotta töissä. Olin jo vähän päättänyt, että lopetan ja siirryn tekemään jotain aivan muuta. Sitten tuli tuttu ja tarjosi minulle levykaupan. Stupido Shop oli lopettamassa toimintaansa Turussa syksyllä 2006. Aluksi kieltäydyin siitä, mutta sitten tarjous tuli vielä kerran ja olin että… no miksi ei. Siitä on kohta nyt 20 vuotta aikaa.”
”Mainitsit, että sinulla on taustaa levykauppatoiminnasta jo entuudestaan. Oletko päätynyt levykauppa-alalle enemmän ”rakkaudesta lajiin”-ajatuksella, vai onko ajatus ollut ”perinteisessä yritystoiminnassa”?
”En usko, että ketään lähtisi levykauppa-alalle, jos tätä hommaa tehtäisiin vain rahan takia. Saa tehdä sitä, mistä tykkää, ja jos käy hyvin, niin saa vuokrat myös maksettua ja vähän palkkaa itsellekin.”
Haastattelu käydään 8-raidan upouusissa toimitiloissa ja seuraavaksi johdattelen keskustelun melko tuoreeseen muuttoon.


”Te muutitte tuosta pari liiketilaa vasemmalle…”
”Itse asiassa 20 senttiä muutettiin. Eli viereisen seinän toiselta puolelta!”
”Aaa no niin! Oliko 8-raidalla jo montakin muuttoa takana?”
”Tämä muutto oli nyt neljäs. Eerikinkatu oli ensimmäinen, sitten olimme Yliopistonkatu 11 B:ssä, sen jälkeen Yliopistonkatu 9 A:ssa ja nyt Yliopistonkatu 9 B:ssä.”
”Oliko tähän uuteen tilaan muuttaminen hallinnollinen päätös suuremman tilan vuoksi?”
”Joo oli. Oltiin vuosikausia odoteltu, että tämä tila tästä vapautuisi. Viime syksynä huomasimme, että tässä loppui liiketoiminta, niin napattiin heti kiinni.”
”Jos palataan vielä 20 vuotta taaksepäin 8-raidan perustamiseen, niin mikä oli Turun antama vastaanotto?”
”Itseasiassa kun ostin Stupido Shopin, niin hyllyt olivat samat ja levyt olivat samat. En muista, mikä päivä se oli, mutta jos perjantaina seiskalta Stupido Shop meni kiinni, niin seuraavana aamuna oli täsmälleen saman näköinen kauppa, paitsi ikkunamainokset olivat erilaiset, mutta myyjäkin oli sama. Itse olin ainoana uutena siellä. Vasta kun muutama asiakas oli käynyt siellä pariin kertaan, niin huomasi sisään tullessaan nimen vaihtuneen. Vaihto tehtiin vähän niin kun ”avaimet käteen”-kauppana. Vuosikausia kesti, että siitä kaupasta sai rakennettua omannäköisen. Ensimmäinen Eerikinkadun liiketila ei ollut ikinä semmoinen, mihin itse olisin laittanut levykauppaa, että se oli sellainen tylsä, perus liiketila.”
8-raidan brändillä on ollut pitkään tunnistettava vaaleanvihreä väri (jo paljon ennen Charlie XCX:n ”Brat-maniaa”). Pyysin Johanssonia avaamaan, milloin ja miten ikoninen vaaleanvihreä tuli mukaan kaupan ilmeeseen.


”Ensimmäisessä logossa meillä oli mukana nuo meidän kolme väriämme eli vihreä, musta ja valkoinen. Ensimmäisessä liiketilassa Eerikinkadulla oli vielä ihan valkoiset seinät, mutta kun muutimme tänne Yliopistonkatu 11 B:hen, niin se liiketila oli tyhjä, minkä kautta pystyi itse tekemään päätökset, miltä tila näyttää. Siellä maalattiin ensimmäinen noin 5-6 metriä korkea seinä vihreäksi, minkä myötä yksi puoli kaupasta oli kokonaan vihreä. Siitä se lähti, kun pääsi tosiaan itse rakentamaan liiketilan alusta loppuun omannäköiseksi.”
Vihreyden lisäksi 8-raita on tietenkin täynnä levyjä ja valikoimaa riittää hyvin erilaisista genreistä. Olen itse kokenut 8-raidan valikoiman olevan huomattavan laaja ja eri genrejä tuntuu tulevan vain lisää. 

”Esimerkiksi teiltä löytyy hyvä valikoima jazzista death metalliin, sekä teiltä löytyy lp-levyjä, cd-levyjä sekä kasetteja eli kaikkea löytyy. Mikä on toiminut motivaationa näin laajaan valikoimaan?”
”Kun aloitin Stupidossa, niin siellä ei ollut heviä ollenkaan. Joku Black Sabbath ehkä vai oliko edes sitäkään. Totta kai sitä mitä itse kuuntelee, niin tulee tilattua, ja myös paremmat valikoimat on nyt, kun alasta tietää enemmän. Kuitenkin loppujen lopuksi on asiakkaat, jotka päättävät mitä meillä täällä on. Esimerkiksi, jos joku kyselee päivittäin Sabbathia, niin miksi sanoa kolme tai neljä kertaa ei. Totta kai minä sitten tilaan. Sitä kautta on saatu lisättyä eri genrejä; kun on kysyntää, niin sitä sitten hankitaan. Vaikka loppujen lopuksi minä päätän mitä täällä on, niin kyllä asiakkailla on oikeasti se valta. On se tietenkin helpompaa perustaa joku verkkokauppa, missä on miljoonia levyjä, mutta että joku pystyy tulemaan sisään, selailemaan ja löytämään ne levyt samana päivänä – niin se on meille todella tärkeää.”
Haastattelu keskeytyy hetkeksi, kun asiakas tulee ostamaan Black Sabbathin Paranoid-vinyylin.
”Just kun puhuttiin Sabbathista.”
”Joo jep!”


8-raidan arkeen kuuluvat myös erilaiset levyjulkkarit ja levykauppakeikat. Kun kaupalla on jo 20 vuoden historia takana, kaupassa on ehtinyt käydä monia artisteja ja bändejä käymässä sekä esiintymässä. Pyydän Johanssonia avaamaan hänelle tärkeimmät ja mieleenpainuvimmat muistot artistien ja muusikoiden kanssa.
”Kotimaisia muusikoita on käynyt paljon. Se mikä tulee ensimmäisenä mieleen, ei ehkä ole isoimpia nimiä, mutta Weeping Willowsin laulaja Magnus Carlson kävi vanhalla kaupalla, ja hän nosti yhden levyn ylös ja osoitti sitä sanoen: ”Nice that you have this here.” Vastasin hänelle, että levyn bändillä on keikka tänään klubilla Turussa, että kannattaa tulla käymään. Oli vielä talvi ja hänellä oli iso pipo päässä, ettei meinannut tunnistaa, mutta se oli hän itse. Sitten hän oli bändinsä kanssa taas tulossa käymään Turkuun ja laitoin hänelle tekstaria, että tulkaa kasiraidan kautta ja soitti sitten yhden setin bändinsä kanssa meidän vanhan kauppamme portailla. The Soundtrack of Our Lives on ehkä toinen iso bändi, mikä oli meidän ensimmäisessä kaupassamme. Sitten Arppa on vetänyt kolme kertaa täällä. Sweatmaster kävi myös juuri meillä. Antti Autio on tulossa.”
Striimauspalveluiden saavuttua musiikin levitys vaihtui digitaaliseen muotoon. Mutta mikä on 8-raidan tilanne, kun vinyyli tuntuu tekevän myös paluutaan?
”Vinyylilevy formaattina on tehnyt eräänlaisen paluun etenkin nuorten keskuudessa. Kuitenkin striimaus on edelleen käytetyin tapa kuunnella musiikkia, niin onko striimauksella ollut vaikutusta 8-raidan toimintaan?”
”Kyllä se vaikutti silloin vuonna 2008. Silloin CD-myynti romahti täysin. Meillä oli onneksi suhteellisen hyvä vinyylivalikoima, jonka avulla jollain tapaa pysyttiin hengissä. Ne muutamat vuodet olivat hyvin erilaisia, kun vinyylimyynti ei ollut sitä mitä nykypäivänä. Nykyään meillä käy paljon 10–18-vuotiaita sekä yliopisto-opiskelijoita. Ehkä suurin muutos on yläasteikäisissä. Sen ikäiset, jotka olivat hetken täysin kadonneet, ovat löytäneet taas levykaupat uudestaan. Viikonloppuisin ja viikolla koulujen jälkeen nuoret tulevat kaveriporukalla pyörähtämään ja ehkä ostaa jonkun CD:n. Toki eivät kaikki osta välttämättä mitään, eli striimaus on edelleen monille se, mistä musiikkia kuunnellaan pääsääntöisesti. Kuitenkin on hienoa katsoa, miten nuoret ovat innostuneet tästä hommasta taas. Samalla tavalla kuin silloin omassa nuoruudessani 90-luvulla, kun tuli hengattua paljon levykaupoissa täällä Turussa ja muualla.”
”Mikään ei ole siis muuttunut.”
”Juuri näin. On päästy takaisin siihen.”


Olen huomannut ihmisten turhautumisen striimauspalveluita kohtaan. Turhautumisen syitä ovat mm. striimausjättien kiistanalainen maine, esim. Spotifyn, musiikintekijöiden kehnot striimauspalkkiot ja artistin toimijuuden puuttuminen. Striimauspalveluiden avulla uuden musiikin löytäminen voi olla nopeampaa ja helpompaa, mutta liiallinen tarjonta sekä algoritmit muokkaavat kuuntelukokemusta myös valtavasti. Striimauspalvelut toimivat toisinaan ihmisille tapana ”esikuunnella” musiikkia ennen levyn ostospäätöstä.
”Silloin kuin itse olin nuori, tuli hommattua paljon musiikkia vain levykannen perusteella, kun ei päässyt kuuntelemaan ennakkoon. Ymmärrän nuorison kohdalla, ettei jokaista levyä voi ostaa. Ostettavan levyn täytyy olla tärkeä levy itselle. Olen huomannut nuorison levyvalinnoissa, että uudempien artistien levyt ja myös nuorisolle klassikoiksi muodostuneet levyt kelpaavat, kuten esimerkiksi Radiohead.”
Jatkamme puhumaan kaupan asiakkaista. Johannes avaa asiakkaiden ikähaarukkaa ja kulutustottumuksia seuraavasti: 
”Kyllä sanoisin, että ihan kaikenikäisiä käy täällä tasapuolisesti. On ihanaa, että nuorisokin keräilee vinyylejä, mutta vinyylien lisäksi myös käytetyt CD:t käyvät heille hyvin kaupaksi. Ei minullakaan siinä iässä, kun ottaa huomioon uusien CD-levyjen hinnan euroissa 90-luvulla, niin suunnilleen 30 euroa oli yksi uusi CD. Ei niitä kauhean montaa ollut varaa ostaa.”
8-raidan arkeen kuuluu myös kansainvälisten artistien ja bändien ennakkokuuntelutilaisuudet. Tilaisuudet toimivat yhteisöllisinä hetkinä, jolloin pääsee kuuntelemaan tulevia albumeita ennakkoon yhdessä.
”Esimerkiksi on kuunneltu Mitskiä, Fontaines D.C.:tä ja vastaavia, jotka ovat vetäneet ihan hyvin porukkaa. Myös Taylor Swift vetää aina kaupan täyteen. On toki ollut myös Nick Cavea, eli on kaikenikäisille jotakin. Se on kuitenkin aina mukavaa saada porukkaa levykaupoille, eikä tällöinkään ole välttämättä tarkoitus edes ostaa sitä levyä. Vaan että pääsee osallistumaan siihen suosikkiartistin tapahtumaan ja jos ikinä tarvitseekaan sen levyn, niin tietää minne tulla. Tulevaisuudessa meillä on esimerkiksi juuri Mitskin ja Gorillazin kuuntelutilaisuudet tulossa.”


Haastattelun lopuksi kysyn vielä Johanssonin omasta musiikkimausta sekä levymieltymyksistä.
”Mikä on täydellinen albumi kasiraidan taustamusiikiksi?”
”Vaihtelee vähän päivittäin… on mm. lauantailevy, joka on Honest Life – Courtney Marie Andrews. Tuo on sellainen vakio, jos toinen levy loppuu ja miettii, mitä laittaisi seuraavaksi soimaan. Noin 10 vuotta vanha levy.”
”Entä jos pitäisi kuunnella yhtä albumia lopun elämää, niin mikä se olisi?”
”Kyllä ehkä on pakko mennä noihin vanhoihin Niel Youngin levyihin – sieltä varmasti joku. Tai sitten Townes Van Zandt – Live at the Old Quarter, Houston, Texas. Mies ja kitara pienessä pubissa taustaäänineen.”
”Viimeinen kysymys. Mikä mielestäsi on sellainen albumi, joka pitäisi olla jokaisella vinyylilevyjen tai muun fyysisen musiikkiformaatin keräilijöillä?”
”Itselle tuo keräilijä-sana on ollut aika hankala. Kun olen tuhansia ja tuhansia levyjä keräillyt, niin en muista, olisinko ikinä yhtäkään levyä hankkinut keräilymielessä. Levyjä mitä tiedän, tai kaikista ei nyt tiedä, kun ostaa kuuntelemattakin musiikkia, mutta sellaista, mitä tietää kuuntelevansa pitkään, niin se on aina hyvä ostos. Sellainen voisi olla esimerkiksi klassikot kuten Fleetwood Macit tai joku pikku paikallisen bändin albumi, josta vain kaksi ihmistä tietää. Mielestäni tähän kysymykseen paras vastaus on kyllä ne omat suosikit, että ihan sama, mikä on trendikästä juuri milloinkin. Jos jostain tykkää, niin sillä mennään. On totta myös, että joku ei välttämättä osta jotain tiettyä levyä, jos ei ole kyseessä jokin ”limited edition”-painos tai väripainos. Kaikki tekee sen omalla tavallaan, mutta se itse musiikki on kuitenkin se tärkein asia. Esimerkiksi joku ei pystyisi kuunnella tuota Townesin levyä ollenkaan taustaäänien takia, mutta minulle se on osa sitä.”

Suuret kiitokset vielä Johanssonille kaupan historian avaamisesta sekä mukavasta haastattelusta. Jos Efektin lukijalle 8-raita on vielä tuntematon, niin piipahda ihmeessä opiskelun ohella Yliopistonkadulla käymään ja löydä tuleva lempialbumisi kuleksimasta.

LUE LISÄÄ ARTIKKELEITA
Read More

Kuivuuko kuvittelu kasaan? – pohdintaa eroottisesta mielikuvituksesta

6 toukokuun, 2026 affektihallitus ESSEE  


Essee | 1/26

Kuivuuko kuvittelu kasaan? – pohdintaa eroottisesta mielikuvituksesta

Liina Leikkonen

Kuvittelukyky on yksi yhteiskunnan ilmapuntareista, esittää Liina Leikkonen esseessään. Leikkonen pohtii kuvittelun tarjoavan edellytyksiä tulevaisuudenuskoon, vastakuvastoon sekä vastarintaan. 

Jo pitkään jatkunut laaja-alainen taloudellinen epävarmuus ja leikkauspolitiikka ovat näivettäneet kulttuurialalla käytettävissä olevaa varallisuutta varmoilla saksien liikkeillä. Kulttuurialan toimijoiden inhimillisen kärsimyksen sekä rahoitusta saavien projektien vähäisemmän määrän lisäksi rahoituksen puute heijastuu suoraan siihen, minkälaiset projektit näkevät päivänvalon. Kyseessä on siis määrällisen lisäksi myös laadullinen ongelma. Rahoittajien silmissä kiinnostavia ovat projektit, joissa riskit ovat vähäiset ja yleisön kiinnostus taattu. Käytännössä eniten läpi viedään sitä ”peruskauraa”, moneen kertaan pureksittua ja toimivaksi todettua. Toisin sanoen ennalta-arvattavaa, tylsää ja sielutonta. Osaltaan laadullista köyhtymistä ruokkii myös taantumuksellinen ja ahdasmielinen poliittinen ilmapiiri, kuten oikeistokonservatismin sekä äärioikeistolaisuuden nousu. Niukkuuden ja yhä oikeistolaisempien arvojen ajassa tekijöillä vaikuttaa olevan taiteellista liikkumatilaa hyvin ahtaasti.

Kysymys kuuluu, miten vallitseva talouskuri, oikeistokonservatismin ja äärioikeiston nousu, sekä kulttuurimaailman ahdinko vaikuttavat ajatteluumme. Pelkään, että kykymme toiveikkuuteen, innovatiiviseen ajatteluun ja uusien tulevaisuuden horisonttien hahmottamiseen ovat uhattuina. Siksi ehdotan, että kuvittelu ja siihen panostaminen voisivat toimia tärkeänä vastavoimana kurjistus- ja niukkuuspolitiikan sumentamalle ajattelulle. Kuvittelun määrittelen tässä mielikuvituksellisuutena, luovana ja itsenäisenä ajatteluna. Uskon kuvittelukyvyn ensiarvoiseen tärkeyteen ja näen sen yhtenä yhteiskunnan ilmapuntareista. Jos kuvittelu kuivuu kasaan, ei meillä ole tarjota tulevaisuudenuskoa, ei vastakuvastoa eikä lopulta enää vastarintaakaan.

Lähestyn aihetta seksuaalisen mielikuvituksen kautta, sillä ajatukseni kuvittelun potentiaalista juontaa filosofi Amia Srinivasanin esseestä Puhun opiskelijoilleni pornosta (2021). Esseessään hän palaa tarkastelemaan 1970- ja 1980-luvun anti-pornografia feministien väitteitä pornon negatiivisesta vaikutuksesta ja uhkakuvista, sillä hän tunnistaa samankaltaisia huolia internetpornon parissa kasvaneiden opiskelijoidensa puheissa. Tämän yllättävän yhtäläisyyden pohjalta Srinivasan pohtii kriittisesti pornon vaikutusta sen kuluttajien seksuaaliseen psyykeen sekä seksuaalikasvatuksen mahdollisuuksia purkaa pornon mahdollisia haittavaikutuksia. Hänen opiskelijoidensa mielestä pornolle on aiheettomasti kasaantunut valta opettaa heille ”totuus” seksistä. Srinivasan itsekin tunnistaa pornon vallan ehdottaa tietynlaisia seksin ja seksuaalisuuden käsikirjoituksia katsojiensa mieleen. Tämä käsikirjoitus sanelee muun muassa sen, minkälaisia liikkeitä, eleitä ja ääniä seksin aikana tulee tehdä ja olettaa. Samanaikaisesti se määrittää oikeanlaiset halut, affektit sekä valtasuhteet, joita seksissä sopii olla. (2021, 41) 

Srinivasanin opiskelijoiden mielestä tätä huonoa puhetta (eli vääristynyttä, vahingolliseksi miellettyä pornokuvastoa) vastaan tulisi taistella paremmalla puheella, eli paremmalla, monipuolisemmalla seksuaalisuuden representaatioilla sekä laadukkaammalla seksuaalikasvatuksella (2021, 62). Srinivasan ei kiellä näiden strategioiden hyödyllisyyttä, mutta näkee niissä taktisia heikkouksia sekä toteutukseen liittyviä haasteita. Hän on varuillaan sen suhteen, voiko pornon auktoriteettia todella purkaa sen oman toimintalogiikan sisältä tai haastaa kuvan lumoihin verrattuna niin tylsillä työkaluilla kuin pedagogiikka. Siksi hän ehdottaakin lisäkeinoksi jotain yllättävää: vastavoimaksi pornolle ja sen kasvavalle otteelle kollektiivisessa seksuaalisessa mielikuvituksessamme meidän tulisi kääntyä oman mielikuvituksemme puoleen ja vahvistaa kuvittelun voimaa. (2021, 70–71)

Sitä, tylpistääkö pornografia todella katsojansa seksuaalista mielikuvitusta, on hankala arvioida. Ylipäätään pornografian vaikutus katsojaansa on monimutkainen kysymys, johon ei ole olemassa yksinkertaista vastausta. Koska kyseessä on lajityyppi, on mahdotonta tyhjentävästi arvioida niin valtavan, sisäisesti ristiriitaisen ja kirjavan aineiston ideologiaa tai ideologisia vaikutuksia. Pornon puolesta voidaan argumentoida esimerkiksi toteamalla, että se tarjoaa kurkistusikkunan seksuaalisen fantasiamaailman moninaisiin ulottuvuuksiin ja fantasmaattisiin seksin esityksiin, joita eivät sido todellisen seksin lainalaisuudet. Eikö tämä osaltaan voi virkistää ja kiihdyttää seksuaalista mielikuvitusta? Pidän kuitenkin perusteltuna Srinivasanin väitettä siitä, että ”pornon katsominen aivan liian usein sammuttaa seksuaalisen mielikuvituksen, tehden siitä heikon, riippuvaisen, laiskan, kodifioidun. Seksuaalinen mielikuvitus muuntautuu mimesis-koneeksi, kykenemättömäksi luomaan omaa tai uutta” (2021, 70). Sisällöllisesti köyhän kulttuurituotteen tavoin porno ei pyri herättämään ristiriitoja katsojassa. Se ei kannusta omaan, itsenäiseen pohdintaan tai kriittiseen ajatteluun. Sanoma on selkeä ja tuttu, viesti yksinkertainen ja toimivaksi todettu.

Srinivasanin pohdinta liittyy osaksi laajempaa feministisen teorian kenttää, sillä seksuaalisen mielikuvituksen ja halun produktiivisista käyttöstrategioista on teoretisoitu feministisessä ajattelussa ennenkin. Yksi tunnetuimmista esimerkeistä on Audre Lorden essee ”Uses of the Erotic: The Erotic as Power” (2020[1984]), jossa Lorde argumentoi eroottisen puolesta. Hän näkee eroottisen arvokkaana voimavarana ja tiedonlähteenä, uudistavana, luovana ja provokatiivisena sisäisenä voimana. Lorden mukaan eroottisessa ei ole kyse siitä, mitä teemme, vaan miten terävästi ja syvästi kykenemme tuntemaan tehdessämme, eikä se näin ollen rajoitu vain seksuaalisuuden piiriin. (2020[1984], 42, 43) Eroottinen tieto toimii linssinä, jonka läpi tutkia olemassaolon kaikkia puolia. Kyseessä on ”jokaisen sisältä kumpuava, vakava vastuu, olla tyytymättä mutkattomaan, huonolaatuiseen, tavanomaiseen tai vain turvalliseen”. (2020[1984], 45)

Feministifilosofi Elizabeth Grosz puolestaan tarkastelee artikkelissaan Space, Time, and Perversion: Essays on the Politics of Bodies (1995) lesbona olemista ja lesbolaista halua kiinnostavalla tavalla. Grosz kritisoi länsimaalaisen tieteenhistorian näkemystä halusta puutteena, käsitteellistys, josta on pitkälti kiittäminen Platonia, Freudia ja Lacania (1995, 176, 179). Tekstissään Grosz tarjoaa Spinozan, Deleuzen ja Guattarin luentaan nojaten toisenlaisen näkökulman. Hänen mukaansa seksuaalisuus ja halu ovat liikehdintää, energioita, kokemuksia, tunteita ja impulsseja, deleuzelaisittain ”tulemisia” (becomings). Halu ei siis ole vain kyltymättömäksi tuomittu, negatiivinen puute, vaan liikkuvaa ja aktiivista; mekanismeja ja koneistoja; toimintaa, joka on täynnä mahdollisuuksia muutosvoimaan. (1995, 179–182, 184)

Satuin yhtä aikaa Srinivasanin esseen kanssa lukemaan Jen Beginin romaania Viileä Vaalea (Big Swiss, USA 2023). Mieleeni hehkumaan jäi erityisesti eräs kohtaus, joka tuntui toistavan Srinivasanin teesiä. Romaanissa tarinan toinen päähenkilö Flavia (fokalisoijalle lempinimeltään ”Big Swiss”) hakeutuu seksuaaliterapeutti Omin asiakkaaksi, sillä hän kärsii orgasmittomuudesta. Kun eräällä tapaamisella Flavia kertoo Omille, että on vihdoin lauennut elämänsä ensimmäisen kerran, haluaa Om tietää, minkä avulla Flavia orgasminsa sai. ”Hyödynsitkö fantasioita?” Om kysyy. Lyhyen suukopun jälkeen Flavia kertoo lauenneensa valokuville hulluruoho nimisestä koisokasvista. ”Sitä kasvaa pihallani, ja se tulee usein uniini”, hän jatkaa. Mikäli kyseinen satamien, joutomaiden ja puutarhojen kukkakasvi ei ole tuttu, hulluruoho on perinteinen lääke- ja taikakasvi, joka on alkaloidiensa vuoksi erittäin myrkyllinen. Sen kukka on rakenteeltaan säteittäinen, pitkätorvinen ja suppilomainen, väreiltään joko valkoinen tai sinipunainen. (Luontoportti 2026) Kiihottavaa? Kenties joillekin. Kiinnostavaa? Ehdottomasti.

Ajatus seksuaalisen mielikuvituksen potentiaalista sekä hulluruohosta kietoutuvat päässäni yhteen. Kohtaus muistutti, että halu (niin seksuaalinen kuin sen ulkopuolinenkin) voi olla abstraktia, häilyväistä ja outoa. Esimerkki ohjaa kysymään: Milloin viimeksi olet halunnut jotain, joka yllättää sinut? Ja jatkokysymyksen: milloin viimeksi olet pysähtynyt tämän halun äärelle ja miettinyt, mistä se kumpuaa? Mitä sillä halulla voisi tehdä? Kuvitellut sitä eteenpäin, kuljettanut suuntiin, jotka luovat jotain kiinnostavaa, jotain ihmettelyn arvoista.

Kuvittelu voi tuoda esiin uusia merkityksiä ja muotoja, rikkoa normeja ja konventioita. Se vaatii työstöä ja kontrollista irti päästämistä, tarjoaa mielihyvää ja vapautta. Kuvittelu sallii sisäänsä ambivalenssin, keskeneräisyyden, leikillisyyden ja omaäänisyyden. Sen avulla voimme löytää ja nostaa esiin kaiken oudon, ihmeellisen, ylevän, riskialttiin ja maagisen. Ajatella uudella tavalla, löytää ratkaisuja ja väyliä, joita emme ole aiemmin uskaltaneet tutkailla.

Juuri näistä samoista piirteistä on myös aidosti laadukas taide ja kulttuuri tehty. Luonnollisesti kuvittelun vaalimisen tulisi siis olla prioriteetti. Mutta miten tekijöillä on varaa kuvitteluun ja sen tuottamiin omituisen mallisiin, mutta taivaallisen herkullisiin hedelmiin, jos siitä ei kulttuurialan sisäisissä rakenteissa palkita.

Mitä kulttuurin sisällölliseen köyhtymiseen tulee, ei tarvitse olla kovinkaan nokkela arvellakseen, että hankalat ajat jatkuvat. Vaikka tekijöillä itsellään olisi uutta sanottavaa vaikka millä mitalla, ovat monet teoksen sisällölliseen laatuun vaikuttavat ratkaisut rahoittajien viimekätisen päätäntävallan sanelemaa. Näiden taide- ja kulttuurialan rakenteellisten ja taloudellisten ongelmien vuoksi pelkään pahoin, että meidän on turha odottaa uusien kertomusten, representaatioiden ja tarinoiden riemuvoittoa ainakaan lähiaikoina. Siksi vastavoimana meidän on käännyttävä oman kuvittelumme ja mielikuvituksemme varaan. Olla tyytymättä heikkoihin, säännönmukaisiin ja laiskoihin ratkaisuihin, jotta emme muutu kykenemättömäksi luomaan omaa ja uutta. Eroottisen lailla ammentaa kuvittelusta voimaa sekä käyttää tiedonlähteenä, jonka avulla selviämme tämän kurjistamisen ajan läpi ja olennaisesti pidämme mielemme terävänä ja kirkkaana, jotta parempien aikojen jälleen koittaessa tiedämme, mitä haluamme tehdä.

LÄHTEET:
Jen Beagin (2023). Viileä Vaalea. Alkuteos Big Swiss. Suomennos Maria Lyytinen. Otava, 396 s. 
Grosz, Elizabeth (1995). Refiguring Lesbian Desire. Teoksessa Space, Time, and Perversion: Essays on the Politics of Bodies. Routledge. 173–185
Lorde, Audre (2020[1984]). Uses of the Erotic: The Erotic as Power. Teoksessa Sister Outsider. Penguin Books. 41–48
Luontoportti (2026). Hulluruoho, <https://luontoportti.com/t/1709/hulluruoho> (linkki tarkistettu 8.3.2026)
Srinivasan, Amia (2022). Puhun opiskelijoilleni pornosta. Teoksessa Halun politiikka. Englanninkielinen alkuteos: The Right to Sex: Feminism in the Twenty-first Century. Helsinki: Gummerus. 33–71

LUE LISÄÄ ARTIKKELEITA
Read More

Legendan paluu – haastattelussa Veijo Hietala

6 toukokuun, 2026 affektihallitus HENKILÖJUTTU  


Haastattelu | 1/26

Legendan paluu

– haastattelussa Veijo Hietala

Kasperi Kainulainen

 Mediatutkimuksen oppiaine täytti viime vuonna 25 vuotta. Sen kunniaksi Efekti julkaisee  Metu-legenda Veijo Hietalan haastattelun, jonka myötä elokuvan, television ja populaarikulttuurin akateeminen tutkimus saapui Suomeen. Tässä haastattelussa Hietala avaa mediatutkimuksen historiaa, omaa rooliaan koko maan tuntemana viihteen tutkijana sekä omia tulkintojaan 2020-luvun televisuaalisesta kulttuurista.

Hänestä on kuultu paljon ja hänen jälkiään löytyy mediatutkijoiden puheista vähän väliä. Legenda, joka on antanut VHS-soittimen lyhenteelle oman merkityksensä. Akateemisesti vanhimmat affektilaiset ovat jopa saattaneet olla hänen luennoillaan Sirkkalan kampuksella ennen koronaa. Mediatutkimuksen entinen pitkäaikainen yliopistonlehtori Veijo Hietala nousi koko kansan tietoisuuteen televisioesiintymisillään. Jopa siihen pisteeseen asti, että hänestä tehtiin sketsejä Vintiöt-sarjassa yhdeksänkymmentäluvulla. 

Emeritus Hietala oli 1990-luvulla perustamassa yhdessä emeritusprofessori Jukka Sihvosen kanssa elokuva- ja televisiotieteen oppiainetta Turun yliopistolla. Elokuvaoppia oli aiemmin opetettu yleisen kirjallisuustieteen alla. Hietala väitteli vuonna 1990 tohtoriksi aiheella Situating the Subject in Film Theory: Meaning and Spectatorship in Cinema. Tilaisuuden vastaväittelijänä toimi  niinkin tuntematon henkilö kuin Richard Dyer. 

Hietalan merkitystä tai saavutuksia ei tohdi vähätellä. Hänen kirjoituksensa ovat inspiroineet lukuisia myöhempiä suomalaisia tutkijoita, popularisoineet viihteen tutkimusta ja ymmärrystä niin akateemisessa keskustelussa kuin suomalaisten kotisohvilla, sekä ollut luotsaamassa tunteellista käännettä kulttuurintutkimuksessa. Aikana, jolloin Turun yliopiston mediatutkimus on enää ainoa audiovisuaalisen kulttuuriin keskittynyt perustutkinto Suomessa, Hietalan kädenjälki etsii vertaistaan. 

Efekti tavoitti emerituksen tiiviin sähköpostikirjeenvaihdon jälkeen Portsasta ihastelemassa toukokuisia syreenejä, samalla kun hänelle luovutettiin ylioppilas Kainulaisen omistama VHS-soitin. 


Kuva: Elias Jurvanen



Sinut tunnetaan koko kansan Veijona, jota on imitoitu niin Pasilassa kuin Vintiöissä. Olit muutenkin vuosituhannen alkuvaihteessa paljon esillä mediassa. Miltä tuntui olla koko kansan mediatutkija?

V: Mielenkiintoiselta ja opettavaiselta. Olin mediatutkijana tutkinut elokuva- ja mediatähteyttäkin ja siinä yhteydessä pohtinut myös henkilöbrändäämistä. Tuo oma mediajulkisuuteni opetti minulle aika paljon sen prosesseista ja lainalaisuuksista.

Turun yliopiston elokuvatutkijat tulivat 90-luvulla tunnetuksi suomalaisuuden tulkitsijoina tutkimalla esimerkiksi Uuno Turhapuro -elokuvia kansallisen elokuvan viitekehyksessä. Miten tekemäsi ja tekemänne tutkimus otettiin vastaan niin elokuvapiireissä kuin tavan kansan parissa? Entä, kuinka merkittävä teos Uunolandia on suomalaisessa elokuvatutkimuksessa?

V: Etenkin elokuvapiireissä vastaanotto oli jokseenkin ristiriitainen. Monet perinteiset kriitikot ymmärsivät tavoitteemme väärin ja olettivat meidän pyrkivän nostamaan “roskaviihdettä” taiteen asemaan.

Sama koski tietysti etenkin artikkelikokoelma Uunolandiaa (UT – tutkimusretkiä Uunolandiaan, 1991), joka oli tietääkseni ensimmäinen yksittäisen suomalaisen populaari-ilmiön kokonaisvaltainen tieteellinen kartoitus.

Sen sijaan niin sanottu suuri yleisö suhtautui tutkimuksiimme pääosin uteliaan positiivisesti ja medioiden kiinnostus ruokki julkisuutta. Mehän tutkimme paljon sellaista, mitä ei aikaisemmin ollut tieteellisesti tutkittu.

Itse käsittelin luennoilla ja kirjoituksissani (mm. kirjassani The End, 1993) pienimuotoisesti myös pornotutkimusta, jonka mediatutkimuksen nykyinen professori Susanna Paasonen on vienyt ihan globaaleihin mittoihin.

Olet yksi merkittävimpiä audiovisuaalisen kulttuurin uusromanttisen vaiheen tutkijoita. Mistä tällainen uusromantiikka oikein kumpusi tv-ohjelmiin eli minkä takia uusromantiikka oli juttu?

V: No ensinnäkin uusromantiikka ei ole minun tulkintani mukaan pelkästään mediailmiö vaan tarkoittaa koko kulttuuria läpäisevää “ajan henkeä” jota suositut elokuvat ja tv-ohjelmat vain heijastelevat.

Ja tuo yltiötunteellinen uusromantiikka on edelleen kovastikin voimissaan kuten voimme havaita: kaikilla elämänalueilla puhutaan ennen muuta tunteista ja elämyksistä ja kyyneleet ovat aitojen tunteiden takeita etenkin reality-ohjelmissa. Ja koko tosi-tv ilmiönä perustuukin juuri aitoihin tunteisiin, joita pyritään synnyttämään mitä moninaisimmin tavoin.

Ritualistisen genreteorian mukaan siis mediaviihteen genret heijastelevat aikaansa, joten uusromantiikka kumpusi tv-ohjelmiin ympäröivän kulttuurin tunteellistumisesta 1990-luvun alussa. Kulttuurihistoriasta tiedämme, että renessanssista lähtien ainakin länsimaissa ovat vuorotelleet tunteen ja järjen aikakaudet, joten nyt on siis tunteiden vuoro.

Nykyään sinusta puhutaan ritualistisen genreteorian kannattajana. Mitkä ovat ritualistisen genreteorian meriitit ideologista genreteoriaa vastaan?

V: Ideologinen genreteoria on sinänsä laaja käsite (kuten ideologiakin), mutta siihen pohjaavat genretutkimukset ovat minun mielestäni pääosin enemmän tai vähemmän arvottavia. Eli ottavat kantaa julkisesti tai peitetysti jonkin ideologian puolesta jotakin toista [ideologiaa] vastaan.

Tavallaan ritualistinen genreteoriakin on ideologisen genreteorian alalaji, mutta se on ainakin oman tulkintani mukaan ei-arvottavaa ja kiinnostuneempi kunkin ajankohdan laajemmista kulttuurivirtauksista, arvoista ja asenteista – kuten vaikkapa uusromantiikasta.

No toki “ritualistitutkijakin” tulee yleensä paljastaneeksi, millaisista virtauksista itse tykkää. Omista puheistani ja teksteistäni lienee helppo päätellä, että olen ääritunteellinen romantikko, ja siksi elän tosi mielelläni uusromantiikan aikaa. Ja tutkin sitä!

Mitkä ovat mielestäsi mielenkiintoisimmat ilmiöt 2020-luvun suomalaisessa TV:ssä?

V: Ehkä kiinnostavin ilmiö näin tosi-tv-tutkijan näkökulmasta on se, että tosi-tv, jonka varsinainen läpimurto tapahtui vuosituhannen vaihteessa (1990-luvun kokeiluvaiheen jälkeen), kukoistaa ja voi hyvin vielä neljännesvuosisata myöhemminkin. Ja on kaiken lisäksi  muuttunut viime aikoina yllättävän vähän 2000-luvun alun muutamien ylilyöntien (mm. nöyryytys- ja huijausrealityt kuten Heikoin lenkki ja Miljonääri Jussi) jälkeen.

Toki rankkuutta on tullut jonkin verran lisää (mm. Erikoisjoukot) ja toisaalta musiikin merkitys on yllättäen korostunut (Elämäni biisi, Vain elämää). Sopii toki hyvin uusromantiikan aikaan, sillä musiikkihan vetoaa ennen muuta tunteisiin.

Miksi viestintä ja elokuva- ja TV-tutkimus yhdistettiin aikoinaan? Oliko oppiaineiden yhdistäminen vaikeaa lehtorin näkökulmasta?

V: Turun yliopistossa viestintä oli alun perin yhteiskuntatieteellinen oppiaine, mutta se siirrettiin jostakin syystä humanistiseen tiedekuntaan. Niinpä meillä oli tiedekunnassa sitten kaksi viestintään keskittyvää oppiainetta, joiden opetusohjelmissa oli ymmärrettävästi paljonkin päällekkäisyyttä.

Kaiken lisäksi sana “viestintä” vaikutti huomattavasti muodikkaammalta 1990-luvun akateemisessa ilmapiirissä kuin elokuva- ja tv-tiede, joten yliopisto näytti satsaavan näistä kahdesta viestintään.

Muutenkin kehitys näytti yliopistolla kulkevan kohti isompia yksiköitä, joten ETV:n kahden opettajan – (apulais)professori ja lehtori – oppiainetta uhkasi resurssipula. Suuresta mediajulkisuudestamme huolimatta.

Niinpä sitten viestinnän ja elokuva- ja tv-tieteen yhteisellä päätöksellä humanistiseen tiedekuntaan syntyi uusi oppiaine nimeltä mediatutkimus vuonna 2000.

Prosessi oli toki ainakin itselleni melkoisen kipeä, sillä olimme ETV:ssä tehneet 1990-luvulla monella tapaa pioneerityötä ja oikeastaan nostaneet koko populaarikulttuurin vakavaksi akateemiseksi tutkimuskohteeksi Suomessa.

Niinpä monissa muissa Suomen yliopistoissa jatkettiin viitoittamallamme tiellä, ja esimerkiksi Helsingin yliopistossa aloitti elokuva- ja tv-tutkimus samana vuonna kuin se Turussa lopetti. Ja hyvin samantyyppisellä opetusohjelmalla!

Onneksi ETV:n perintö jatkaa kuitenkin vahvana myös Turun mediatutkimuksessa. Ovathan Susanna [Paasonen], Mari [Pajala], Kimmo [Laine] ja Tommi [Römpötti] kaikki alunperin ETV:n “kasvatteja”.

Aikaisemmin humanistit opiskelivat Kupittaalla. Mitkä ovat parhaimmat muistosi Sirkkalan kampukselta?

V: Melkein 40-vuotisella yliopistourallani minulla ehti olla työhuone viidessä Turun yliopiston rakennuksessa, ja kahteen niistä liittyy erityisen rakkaita muistoja: ETV:n aika 1990-luvulla Maaherran Makasiinissa Henrikinkadulla ja viimeiset yliopistovuoteni Sirkkalassa 2010-luvulla.

Sirkkala oli kuin luotu juuri taideaineiden tutkijoiden ja opiskelijoiden akateemiseksi kodiksi: upea ja esteettinen työskentely- ja opiskelumiljöö. Se tuntui inspiroivan koko opettaja- ja tutkijayhteisöä ja ruokkivan ainakin mediatutkimuksessa myös opettajien ja opiskelijoiden me-henkeä ja yhteenkuuluvuutta. Monet yhteiset bileet opiskelijoiden kanssa oppiaineen tiloissa ovat kyllä jääneet mieleen.

Hurman kasseissa ja haalarimerkeissä toistui sinun naamasi ja esimerkiksi slogan Veijo Experience. Miten koit opiskelijoilta saamasi huomion?

V: Vrt. edellinen vastaus. Olin omana opiskeluaikanani huono luennoilla istuja. Monet luennot olivat minusta aika puuduttavia, joten opetusurani alusta lähtien pyrin pitämään semmoisia luentoja, joita itsekin jaksaisin kuunnella. Kaikki eivät toki tyylistäni pitäneet, mutta aika monet tuntuivat kyllä tykkäävänkin. Pyrin myös auttamaan opiskelijoita yksilöllisestikin mahdollisissa opiskeluongelmissa.

Totta kai tuo opiskelijoiden huomio tuntui tosi mukavalta ja palkitsevalta!  Ilmeisesti pedagogiikkani oli siis ainakin jossain määrin toimivaa. Ja olihan ETV:n ainejärjestö Hurmakin saanut kuulemma nimensä tv-tutkimuksen oppikirjastani Ruudun hurma (1996).


Kuva: Elias Jurvanen
LUE LISÄÄ ARTIKKELEITA
Read More

Turku vaaleanpunaisten linssien läpi – kuvareportaasi pinkistä Turusta

6 toukokuun, 2026 affektihallitus RAPORTAASI  


Kuvareportaasi | 1/26

Turku vaaleanpunaisten linssien läpi

– kuvareportaasi pinkistä Turusta

Teksti Siiri Nurmi ja kuvat Jan-Erik Wikholm

Toimittajamme Siiri Nurmi ja Jan-Erik Wikholm jalkautuivat pinkin värin innoittamana Turun kaduille. Inspiroivassa kuvareportaasissa Nurmi pohtii vaaleanpunainen värin historiaa ja kulttuurisia merkityksiä.

Oletko pohtinut, mitkä värit innostavat sinua ja miksi? Ympäristömme väreillä on meille merkitystä. Sisustuksen, arkkitehtuurin ja vaatetuksen värivalinnoilla on yhteys mielialaamme. Eri värit inspiroivat eri ihmisiä, erityisesti niistä syntyvien mielleyhtymien vuoksi. Värien vaikutusta on tutkittu hoitoympäristöissä, ja on todettu, että värit vaikuttavat potilaiden mielialaan, tunteisiin ja kehoon. Värit luovat visuaalista tunnelmaa, ja vaikuttavat siten viihtyvyyteen ja hyvinvointiin. (Houni, Turpeinen & Vuolasto 2021.) Haluan laajentaa ajatusta hoitoympäristöjen ulkopuolelle, ja pohtia värien merkitystä jokapäiväisessä elämässämme.
Se, millaiset värit meitä miellyttävät, inspiroivat tai energisoivat, on kuitenkin yksilöllistä. Värien kokemiseen liittyy muun muassa erilaisia mielikuvia ja assosiaatiota, joita liitämme tiettyihin väreihin. Rakastan itse kaikkia pastellisävyjä, ne inspiroivat minua ja tuovat mieleeni esimerkiksi Monetin hetkellisyyden kauneutta kuvaavat maalaukset. Olen kuitenkin huomannut, että minulla on yksi väri, jonka näkemisestä piristyn erityisen paljon: PINKKI! Pinkistä minulle tulee mieleen muun muassa kukat, karkit, feminiinisyys ja söpöys. Siispä, tervetuloa matkaan pinkille ”color hunting” -reissulle Turkuun samalla, kun pohdin pinkin värin merkityksiä historiassa ja nykypäivänä!
Kun muutin Turkuun, yksi ensimmäisistä huomioistani oli se, kuinka paljon täällä on vaaleanpunaisia taloja! Lempitaloni Turussa on ehdottomasti Puolalanmäellä, Aurakadun ja Torninkadun risteyksessä sijaitseva Vuorilinna. Pidän sekä Vuorilinnan väreistä, että sen muotoilusta ja auringon säteilyltä näyttävistä koristeluista. Vuorilinnan on suunnitellut Frithiof Strandell (1865-1925), joka on yksi Turun merkittävimmistä (ellei merkittävin) jugendtalojen arkkitehti. 


Pinkistä puhuttaessa ei voi sivuuttaa sen vahvaa mielleyhtymää naisellisuuteen ja tyttömäisyyteen.  Osoitus värien sosiaalisten roolien muuttuvuudesta on kuitenkin se, että pinkki ei aina ole ollut feminiinisyyteen liittyvä väri. Varhaisissa kristillisissä tauluissa Neitsyt Marialla oli päällään sinistä ja Jeesus-vauvalla usein vaaleanpunaista. Vaaleanpunaisen ajateltiin sopivan pojille, sillä se oli haaleampi versio voiman, veren ja sodan väristä punaisesta ja sininen taas nähtiin hauraana ja heikkona, tytöille sopivana värinä (Roivainen 2016).

Läntisellä rantakadulla sijaitseva P. J. Gylichin suunnittelema Ekblomin talo (1844) upeasti koristellulla parvekkeella tuo ihanasti väriä jokirantaan!



Vasta maailmansotien välisenä aikana ja etenkin sen jälkeen 1950-luvulla värien merkitykset vaihtoivat paikkaansa: sininen liitettiin poikiin, luultavasti sen vuoksi, että sinisestä tuli miehisyyden – univormujen, aseiden ja sodan – merkki (Roivainen 2016). Vaaleanpunainen taas liitettiin tyttöihin, mihin vaikutti muun muassa vuosien 1953–1961 Yhdysvaltojen presidentin vaimo ”Mamie” Eisenhower, joka suosi vaaleanpunaista sekä vaatetuksessaan että sisustuksessaan (Tarajko-Kowalska & Kowalski 2023). Hänestä inspiroituneena vaaleanpunaisista kylpyhuoneista ja keittiöistä tuli erittäin suosittu trendi 50–60-lukujen Yhdysvalloissa. Samoihin aikoihin markkinoille alkoi saapumaan sukupuolille suunnattuja tuotteita, mikä vahvisti vaaleanpunaisen ja sinisen sukupuolittunutta jaottelua. Pinkin värin yhdistyminen leluihin, kuten Barbieen ja Hello Kittyyn, on luonut mielleyhtymän värin leikkisyydestä, mutta myös lapsellisuudesta, epäkypsyydestä  ja keinotekoisuudesta (Tarajko-Kowalska & Kowalski 2023). Pinkillä on myös rakkauteen, romantiikkaan sekä eroottisuuteen liittyviä merkityksiä, esimerkiksi erotiikkaliikkeiden kyltit ovat usein pinkkejä. Jos punainen kuvastaa rakkautta, sanoisin pinkin kuvastavan ihastumista.

Kun kulkee Puolalanmäen rautatieaseman puoleisia rappusia, näyttää Turku yhdestä kulmasta kuin kokonaan vaaleanpunaiselta kylältä!







Rakastan tämän kerrostalon (Maariankatu 12) tummemman ja vaaleamman pinkin yhdistelmää – näyttää ihan karkilta!





Pinkkejä puutaloja löytyy eri puolilta Turkua runsain mitoin. Tässä esimerkki Martista!



Ympäri Turkua voi bongata Jade Järvisen taiteella koristeltuja parkkimittareita. Parkkimittarien elävöittäminen taiteella on kiva, katukuvaa piristävä trendi. 



2000-luvun alussa pinkki sai uusia merkityksiä Mean Girls -elokuvien ja Paris Hiltonin kaltaisten julkisuuden henkilöiden takia. Pinkistä tuli valtaa ja rahaa symboloiva pinnallisten, tyhmien – tai ennemminkin tyhmiä esittävien – valkoisten nuorten naisten väri. Pinkkiin estetiikkaan liittyvä “bimbous” on usein maski tai suojakuori, jopa tietoinen performanssi, kuten se esimerkiksi Paris Hiltonilla on.
Vuoden 2023 Barbie-elokuva sai myös aikaan uuden pinkin aallon muodissa. Elokuvassa on eri taustoista tulevia, erinäköisiä ja -kokoisia barbeja ja perinteiset sukupuoliroolit ovat käännetty toisin päin: naiset ovat vahvoja toimijoita, miehet taas vähän avuttomia ja hölmöjä. Vaikka elokuva luultavasti pyrki rikkomaan perinteisiä länsimaisen naisen kauneusihanteita, on elokuvan päähenkilö Margot Robbie kuitenkin hoikka, blondi, valkoinen nainen, ja sillä on ollut myös yhteys lisääntyneisiin nukkemaista kehoa tavoitteleviin kauneusoperaatioihin (Enqvist 2023).
Mean Girls, Paris Hilton ja barbit ovat jättäneet pitkäaikaisen jäljen siihen, millaisia mielleyhtymiä pinkistä syntyy, ja miten pinkkiin pukeutuviin ihmisiin suhtaudutaan. Pinkki estetiikka vaatii tänä päivänä rohkeutta ja valmistautumista vähättelevien asenteiden kohtaamiseen, etenkin työelämässä, mutta varmasti myös joissain yliopiston tiedekunnissa. Pinkkiä vaatetusta ei pidetä ”asiallisena” värinä esimerkiksi työhaastatteluun, juuri pinkin värin lapsellisuuteen tai jopa tyhmyyteen liittyvien mielleyhtymien vuoksi.
Turusta löytyy ihana, vaaleanpunaisella ja vihreällä sisustettu kahvila: Rebelle! Kysyin heiltä, mistä tämä vaaleanpunaisen sisustuksen idea lähti. Isabella Forsström, toinen Rebellen omistajista  vastasi, että sisustus on inspiroitunut Keski-Euroopan ja Pariisin suloisista kahviloista. He ovat myös saaneet paljon kiitosta kahvilan sisustuksesta ja uskovat sisustuksen väreillä olevan positiivinen vaikutus asiakkaiden mielialaan. Kahvila on vastakohta sille minimalistiselle, puiselle ja maanläheisiä sävyjä rakastavalle pohjoismaiselle sisustustrendille, jota usein näkee.


Luulitko, että unohtaisin virallisen kaupunkieläimemme ja Turun tärkeimmän vaaleanpunaisen elementin? No en tietenkään! Posankka, tämä Alvar Gullichsenin vuonna 1999 suunnittelema söpö ja kummallinen kumiankan ja marsipaanipossun risteymä Helsingintien varrella saa varmasti kaikille Turkuun saapuville hymyn huulille. Posankka on oiva esimerkki siitä, kuinka katutaide voi piristää, hymyilyttää ja herättää ajatuksia.



Pinkki on edelleen hyvin sukupuolittunut väri. Naiseuteen liittyviä mielleyhtymiä ei pysty erottamaan pinkistä, sillä sitä käytetään hyvin laajasti naisiin liittyvien asioiden symbolina, ehkä tunnetuimpana esimerkkinä on rinta- ja gynekologisten syöpien tutkimukselle keräävä Roosa-nauha kampanja. Se, että vaaleanpunaista käytetään vahvistamaan sukupuolijakoa lasten pukeutumisessa, on mielestäni ongelmallista. Olen yllättävän usein törmännyt tehdessäni keikkatöitä päiväkodeissa pieniin poikiin, joilla on älyttömän suurta vihaa ja inhoa pinkkiä ja kaikkea tyttömäistä kohtaan. Ei siis ihme, että pinkkiä estetiikkaa ajatellaan tyttömäiseksi, lapselliseksi ja jopa ällöttäväksi, kun lapset oppivat jo niin pienestä asti yhdistämään sen poikien järkevien lelujen ja vaatteiden vastakohdaksi, ”tyttöjen jutuksi”.
Pinkistä väristä syntyviä mielleyhtymiä ei pysty täysin estämään, mutta täytyy muistaa, että eihän mikään väri luontaisesti liity sukupuoliin tai luonteenpiirteisiin millään tavalla. Haluaisin ottaa etäisyyttä siihen, että pinkin estetiikan usein oletetaan kantavan vahvoja identiteettiin liittyviä sanomia mukanaan. Joillekin se sitä varmasti onkin, mutta pinkki on loppujen lopuksi vain väri muiden joukossa.
Mielleyhtymät, joita minulla nousee pinkistä (kukat, karkit, feminiinisyys, söpöys), ovat kaikki kulttuurisesti rakentuneita, paitsi kukat: vain niillä on luontainen yhteys pinkkiin. Kesäisin suurin osa ihmisistä on iloisempia ja pirteämpiä, kun puissa on lehdet, kukat kukkivat ja aurinko paistaa. Kukat elävöittävät kaupunkeja kesäisin, sekä kauniin kukan löytäminen metsästä tai kukkien saaminen lahjaksi ilahduttaa. Talvisin, kun kukat eivät kuki ja luonto on miltei väritöntä, rakennetun ympäristön ja sisustuksen värien merkitys korostuu. Ehkäpä juuri siksi niillä väreillä, joita löytyy elävästä kasvillisuudesta kuten kukista, on piristävä, elävöittävä vaikutus, ja harmaalla ja mustalla, jotka luonnossa ovat ennemminkin elotonta materiaa kuten kiveä, on usein masentavampi vaikutus mielialaamme. 
Kun ympäristömme, sekä fyysinen, henkinen että kulttuurinen, on harmaata, tarvitsemme sinne lisää värejä, eloa! Siksi väitän, että inspiroivien, energisoivien tai mieltä rauhoittavien värien lisääminen ympäristöön, oli se sitten vaatetukseen, sisustukseen tai arkkitehtuuriin, on erittäin tärkeää.

Kirjallisuus:
Enqvist, Niina 2023: Barbie-elokuva on vuoden suurin viihdeilmiö, ja siihen liittyy monta kiinnostavaa seikkaa. Helsingin Sanomat 15.12.2023. 
Houni, Pia; Turpeinen, Isto; Vuolasto, Johanna 2021. Värit vaikuttavat kokonaisvaltaisesti. Teoksessa Taidetta! Kulttuurihyvinvoinnin käsikirja. Taiteen edistämiskeskus, Helsinki. s. 69-72.
Roivainen, Päivi 2016. Sukupuoli lastenvaatteiden väreissä ja kuvioissa. Teoksessa Puettu lapsuus. Löytöretkiä lastenvaatteiden saarille. Kansatieteellinen arkisto 56. Suomen muinaismuistoyhdistys, Helsinki. s. 223-239.
Tarajko-Kowalska, J., & Kowalski, P. (2023). “Pretty in Pink”—The Pink Color in Architecture and the Built Environment: Symbolism, Traditions, and Contemporary Applications. Arts, 12(4), 161. 


LUE LISÄÄ ARTIKKELEITA
Read More

Hiljaisuuden hiljaisuudet

25 marraskuun, 2025 affektihallitus ESSEE  


Essee | 2/25

Hiljaisuuden hiljaisuudet

Aaro Piikkilä

Minkälainen rooli hiljaisuudella on elokuvassa Hiljaisuus? Efektin toimittaja Aaro Piikkilä syventyy oivaltavassa esseessään Ingmar Bergmanin Hiljaisuus-elokuvan teologisiin teemoihin ja osoittaa, miksi juuri syksy on Bergmanin aikaa. 

Syksy on hiljentymisen aikaa, kun lehdet yksi kerrallaan tippuvat kylmenevään maahan ja luonto sammuttelee valojaan läheneviä talviunia varten. Hiljentykäämme Ingmar Bergmanin elokuvan Hiljaisuus (Tystnaden, 1963) ääreen. Voisi kuvitella, että syksyiseksi Bergman-suositukseksi sopisi Syyssonaatti (Höstsonaten, 1978), mutta tällä kertaa lehden teema sanelee elokuvaksi Hiljaisuuden. Ja koska kyseessä on merkitykseltään hieman hämärä, epäsuora, kenties jopa vaikeaselkoinen taide-elokuva, sen katsominen vaatii täyden huomiosi, mikäli haluat saada siitä jotain irti. Syysiltoihin se sopii toki myös melankolisen tunnelmansa vuoksi, tai jos ruska-aika kävi keltaisen ja oranssin sävyineen liian räikeäksi silmillesi, kannattaa katse suunnata näköaistia vähemmän rasittaviin mustavalkofilmin sävyihin. Bergmanin luottokuvaaja Sven Nykvistin filminauhalle kauniisti tallentamat eloisan mustan, valkoisen ja harmaan vivahteet miellyttävät toki varmasti myös syksyisten värien ystäviä.

Hiljaisuus on intensiivinen ja arvoituksellinen draama ruotsalaisesta kolmikosta. Kaksi aikuista sisarta ja lapsi pysähtyvät vieraaseen sodan partaalla olevaan maahan matkallaan kotiin. Heidän majapaikkansa, puoliautio hotelli, toimii näyttämönä elokuvan tapahtumille, jotka käsittelevät läheisyyden ja etäisyyden, ymmärryksen ja vierauden teemoja. Teos tutkii pitkälti ihmisten kyvyttömyyttä tavoittaa toisiaan, sanojen taakse jäävää hiljaisuutta, yhteyden löytymisen mahdollisuutta ja vaikeutta. 

Hiljaisuus herätti ilmestyessään vuonna 1963 poikkeuksellisen laajaa huomiota ennen kaikkea seksuaalisen sisältönsä vuoksi. Elokuvassa esiintyy avoimen eroottisia kohtauksia, joiden suorasukaisuus oli tuolloin ennennäkemätöntä niin Bergmanin tuotannossa kuin pohjoismaisessa elokuvassa laajemminkin. Siinä missä monet ohjaajan aiemmat teokset käsittelivät ruumiillisuutta allegorian kautta, Hiljaisuus toi ne osaksi ihmisten arkista ja ristiriitaista elämää. Seksuaalisuus ei ole elokuvassa pelkkä provokaatio, vaan osa laajempaa teemaa. Se on yritys saavuttaa yhteys toiseen, täyttää tyhjyyttä, joka jää jäljelle, kun Jumala ja sanat ovat vaienneet. Silti juuri nämä kohtaukset tekivät elokuvasta sensaation ja kohteen sensuurikeskustelulle monissa maissa. Yllättävää kyllä, skandaalimainen maine kääntyi kaupalliseksi eduksi — Hiljaisuus nousi Bergmanin siihenastisen uran tuottoisimmaksi elokuvaksi ja houkutteli teattereihin yleisöä, joka ei muuten olisi hakeutunut taide-elokuvan pariin. Näin elokuva sai hieman paradoksaalisen roolin: se toi paljaan pinnan taakse verhottuna eksistentiaalisen ahdistuksen, vierauden ja kommunikaation mahdottomuuden teemat pahaa aavistamattoman massayleisön ulottuville.
Hiljaisuus niputetaan toisinaan yhteen Bergmanin filmografiassa kahden sitä edeltävän elokuvan – Kuin kuvastimessa (Såsom i en spegel, 1961) ja Talven valoa (Nattvardsgästerna, 1963) kanssa. Yhdessä nämä muodostavat niin kutsutun Jumalan hiljaisuus -trilogian, joka keskittyy pohdintaan kommunikaation vaikeudesta ja epävarmuudesta, joka ilmenee sekä ihmisten keskinäisissä suhteissa että kristinuskon roolissa yksilön elämässä. Pappisperheen poikana uskonnollinen aihepiiri oli ohjaajalle hyvin henkilökohtainen, ja aihe esiintyi jo tämän varhaisemmissa elokuvissa.
Hiljaisuus on trilogian viimeinen, ja kenties mystisin osa. Trilogian osat käsittelevät kukin omalla tavallaan uskonnon merkityksen heikkenemistä modernissa maailmassa ja sen aiheuttamia henkilökohtaisia ja hengellisiä kriisejä. Hiljaisuus on erityisesti suhteessaan uskontoon trilogian epäsuorin tapaus. Uskontoa tai Jumalaa ei suoranaisesti mainita sanallakaan, eikä juuri kuvillakaan. Ainoa visuaalinen jäänne kristinuskon maallisesta vallasta on matkaseurueen hotellihuoneen ikkunasta muutamassa otoksessa näkyvä vastapäisen kirkon kivijalka. Muuten ristit, ikonit, kappelit ja muut tavanomaiset uskon symbolit loistavat poissaolollaan. Kenties juuri siksi Hiljaisuus kuvaakin teemaa osuvasti, sillä mikäpä olisi parempi tapa osoittaa uskonnon merkityksen häviäminen kuin sen poissaolo? Kun Jumalaan ei viitata sanallakaan, Jumala totta tosiaan on hiljaa. Sen sijaan aihetta voi pohtia tyhjiön täyttämisen kautta. Mikä uskonnon korvaa, mitä sen poistuttua jää jäljelle ja mitä moraaliset kysymykset merkitsevät ilman hengellistä auktoriteettia?
Bergmanin tuotanto käsittelee vaihtuvin painopistein uskoa, kuolevaisuutta, ihmissuhteiden monimutkaisuutta ja eksistentiaalista ahdistusta. Hiljaisuus sivuaa tavalla tai toisella näistä kaikkia jatkaen Bergmanin varhaistuotannon uskonnollisia ja eksistentiaalisia teemoja, kyseenalaistamalla samalla ohjaajan tapaa vastata katsojan odotuksiin. Elokuvan yhteys Jumalan vaitioloon saa uuden vivahteen, kun kyseistä vaitioloa ei tarkastella pelkästään teologisena ongelmana, vaan kysymyksenä modernin ihmisen kyvystä löytää moraalinen ja emotionaalinen kieli toisen ihmisen kohtaamiseksi. Näin elokuva toimii sekä henkilökohtaisen epätoivon että kulttuurisen siirtymän kuvauksena.
Poissaolo onkin yksi kulma, josta elokuvaa ja sen suhdetta hiljaisuuden teemaan on mielekästä tarkastella. Yksi tapa käsittää hiljaisuutta on ajatella sitä nimenomaan negaationa, äänten vaikenemisena. Poissaolo leimaa Hiljaisuutta ja siinä käytettyjä kerronnallisia keinoja monella tavalla: dialogin määrä on vähäinen, samoin kuin kuvan ulkopuolinen musiikki, jota ei elokuvassa ole ollenkaan. Hiljaisten hetkien määrä on keskivertoelokuvaan verrattuna huomattavan suuri. Kun puhe puuttuu, arkiset taustaäänet tulevat esiin. Kellon tikitys, askelten rytmi, hissin kolahdus tai kauempaa kantautuvan musiikin sointi saavat merkityksensä juuri suhteessa puhumattomuuteen. Tässä mielessä hiljaisuus ei ole Bergmanille vain hiljaisuutta, vaan jonkinlainen strategia, joka pakottaa katsojan kohtaamaan ajan kulun ja keskittymään muutoin piiloon jääviin yksityiskohtiin.

Päähenkilöiden ja hotellin henkilökunnan välillä vallitsee sanallisen ymmärryksen poissaolo läpitunkemattoman kielimuurin muodossa. Yhteisen kielen puuttuminen johtaa kommunikointiin hiljaisin keinoin: katseilla, kosketuksilla, eleillä. Ilman puhettakin inhimillinen yhteys on mahdollista ruumiin universaalilla kielellä. Seurueen ja henkilökunnan suhteet näkyvät myös hiljaisina rakenteina asiakkaan ja työntekijän rooleissa, etäisyydessä joka syntyy kielimuurin lisäksi asetelmasta, jossa toinen palvelee toista. Ihmiset eivät ole erossa toisistaan ainoastaan kielimuurin, vaan myös sosiaalisten asemien takia. Silti toivoa on: matkailijakolmikko löytää hotellin henkilökunnan kanssa lopulta yhteisen kielen Bachin musiikista, jonka kumpikin osapuoli tunnistaa. Myös elokuva itse toimii lopulta enemmän musiikin kuin kertomuksen tavoin. Se on vaikeasti sanallistettavissa, siinä on kyse rytmistä ja tauoista, emotionaalisesta latauksesta ja välittömyyden kokemuksesta tarkkarajaisen merkityksen sijaan.

Bergmanin ohjaustyylikin vertautuu jonkinlaiseen poissaoloon ja hiljaisuuteen. Se on vihjailevaa ja johdattelevaa sanomatta mitään suoraan. Se jättää roimasti tulkinnanvaraa ja katsojan tajunnalle avoimen tilan täytettäväksi. Se mitä elokuva eksplisiittisesti sanoo, jää vähäisemmäksi kuin mitä jätetään sanomatta, kysymykset joihin jätetään vastaamatta. Bergmanin ääni ohjaajana on ikään kuin kuiskaava, se aloittaa lauseita viemättä niitä loppuun, kysyy kysymyksiä vastaamatta. Selityksiä tivatessa joutuu vastauksen sijasta tyytymään hiljaisuuteen. Kun kysyt Bergmanilta mitä tämä kaikki tarkoittaa, hän pysyy vaiti. Verratessa Bergmanin roolia ohjaajana Jumalan hiljaisuus -teemaan, syntyy epäpyhä kiusaus tehdä yhteys elokuvaohjaajan ja Jumalan roolien välille. Ovathan molemmat jonkinlaisia luojia. Hiljaisuuden katsojalle saattaa jäädä hieman samankaltainen olo kuin tyypilliselle Bergman-protagonistille, joka tuskastuu Jumalan vaitioloon inhimillisen tragedian edessä. 

Hiljaisuuden teemasta voi vetää lankoja myös elokuvaan välineenä. Kuten hyvin tiedämme, elokuvan ensimmäiset vuosikymmenet olivat mykkäelokuvan aikaa. Elokuvan juuret taidemuotona ovat siis ensisijaisesti kuvallisessa ilmaisussa, ja tämä heijastuu myös tapaamme nähdä tuo taidemuoto tänäkin päivänä. Kriitikot ja elokuvantekijät painottavat nykyäänkin laajalti niin sanottujen ”elokuvallisten keinojen” ensisijaisuutta – siis ihannetta, jonka mukaan elokuvan tulisi kertoa tarinansa juuri elokuvan eikä jonkin toisen taiteenlajin keinoin. Tällä viitataan yleensä nimenomaan visuaalisen kerronnan tekniikoihin, kuten kameran ottamiin etäisyyksiin ja liikkeisiin, näyttelijöiden ja lavasteiden asetteluun kuvassa, leikkaukseen ja niin edelleen. Eli juuri siihen elokuvan mykkään puoleen, kuviin ja niiden liikkeeseen ja voimaan. Kuten sanontakin sanoo, kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa – ja liikkuva kuva kertoo sen kaksikymmentäneljä kertaa sekunnissa.
Hiljaisuutta voi lähestyä myös hengähdystauon tai ehkä jopa terapeuttisen vaikutuksen kautta. 2020-luvun katsojalle tämä kuusi vuosikymmentä vanha elokuva tarjoaa hitaudessaan juuri sitä, mitä nimessään lupaa — hiljaisuutta. Elokuvan ajallinen rytmi ja kerronnallinen epäsäännöllisyys haastavat katsojan aktiiviseen tulkintaan. Se ei tarjoa selityksiä vaan tilanteita ja nämä tilanteet vaativat vastaanottajalta läsnäoloa: tarkkaa katsomista, odottamista ja tulkintaa. Tämän vuoksi teos toimii hyvin myös meditatiivisena kokemuksena, sillä se ei vain kuvaa hiljentymistä vaan myös harjoittaa sitä. Informaatiotulvan aikakaudella se on puolentoista tunnin keidas, poissa viestiäänien kakofoniasta ja taskuissamme lepäävien ruutujen hälystä. Sen voi ottaa keskittymisharjoituksena, tai vaihtoehtoisesti sen ääreen voi vaikka nukahtaa.

LUE LISÄÄ ARTIKKELEITA

Read More

Muistojen äänet – Kuinka Andrei Tarkovski käyttää ääntä elokuvassa Peili

25 marraskuun, 2025 affektihallitus ESSEE  


Essee | 2/25

Muistojen äänet

– Kuinka Andrei Tarkovski käyttää ääntä elokuvassa Peili

Verneri Jauhiainen

Efektin oma Tarkovski-asiantuntija Verneri Jauhiainen pohtii esseessään äänisuunnittelun tärkeyttä suosikkiohjaajansa ylistetyssä mestariteoksessa. 

Ääni on kuulunut elokuvan peruskalustoon vasta vajaat sata vuotta. Äänielokuvan lyhyen historian aikana vain harva, jos kukaan, on onnistunut valjastamaan audiovisuaalisen taiteen molemmat elementit yhtä vaikuttaviin ulottuvuuksiin kuin neuvostoliittolaisohjaaja Andrei Tarkovski (1932–1986). Hänen elokuviaan on luonnehdittu usein runollisiksi, unenomaisiksi, eteerisiksi ja hengellisiksi. Tarkovskilla oli kunnianhimoinen ja raudanluja taiteellinen visio jokaisesta elokuvastaan. Hän on sanonut, että “ohjaaja, joka tekee elokuvan kokonaan toisen kirjoittaman käsikirjoituksen pohjalta, on lopulta vain kuvittaja”. Hän myös kerran totesi, että ottaisi mieluummin puolet pienemmän budjetin, jos se takaisi täydellisen luovan vapauden. Elokuvien äärimmilleen viimeistellyt sommittelut, pehmeät kameran liikkeet, rönsyilevät narratiivit ja filosofiset teemat ovat keskeinen osa ohjaajan tyylin runollisuutta. Unenomaisiksi ja eteerisiksi elokuvat solmii viimeistään niiden ääniraita. Tarkovski ajatteli, että luontoa voidaan pitää yhtenä hänen elokuviensa hahmoista. Ääni on keskeinen aspekti siinä, mikä herättää luonnon eloon valkokankaalla. Konkreettisesti tämä näkyy erityisesti Tarkovskin tunnetuimmassa teoksessa Stalker (Сталкер, 1979), jossa hahmoja ohjaa jatkuvassa muutoksessa oleva kielletty vyöhyke, jonne he ovat murtautuneet. Alueen personifikaatio tapahtuu erityisesti Eduard Artemjevin alkuperäissävellyksen kautta, joka tuo elokuvaan unohtumattoman, surumielisen, jopa kummittelevan tunnelman. Toinen äänimaailmallisesti kiinnostava Tarkovskin teos on maallisempaan miljööseen sijoittuva Peili (Зеркало, 1975), jota on myös kutsuttu maailman kauneimmaksi elokuvaksi.



Peili on osittain omaelämäkerrallinen elokuva, joka punoo yhteen Tarkovskin oman henkilöhistorian Venäjän kansallisen historian kanssa. Arkistomateriaali yhdistyy näyteltyihin kohtauksiin. Tarkovskin elämästä lukeminen helpottaa tämän haastavana pidetyn elokuvan seuraamista ja tulkintaa. Yhtymäkohdat ovat selkeitä. Esimerkiksi isän lähteminen lapsena, maaseudulta kaupunkiin muuttaminen ja avioero esikoispojan äidistä ovat keskeisiä tapahtumia niin Tarkovskin elämässä kuin myös elokuvassa Peili. Elokuvassa ei ole lainkaan juonta, vaan se on enemmänkin kokoelma kohtauksia, Tarkovskia edustavan hahmon Aleksein muistelmia. Näemme Aleksein elokuvassa noin 5- ja 12-vuotiaana, mutta emme aikuisena. Kuulemme ainoastaan hänen aikuisen äänensä. Aleksein lisäksi elokuvan keskeisimpiä hahmoja ovat hänen äitinsä Maria, ex-vaimo Natalia, poika Ignat ja nimeämättömäksi jätetty isä. Useimmilla hahmoilla on monta eri näyttelijää ja useimmat näyttelijät esittävät useampaa roolia. Esimerkiksi Margarita Terehova näyttelee sekä Aleksein äitiä ja ex-vaimoa. Tämä hämäävältä vaikuttava ominaisuus kuitenkin palvelee elokuvassa käsiteltävää muistin tematiikkaa. Elokuvan poikkeuksellinen muoto, jossa tapahtumat kulkevat vapaassa järjestyksessä ja hahmot sekoittuvat toisiinsa, on tarpeellinen osa sitä, miten teemoja käsitellään. Peili on muodoltaan runollinen kokonaisuus, jossa aika lakkaa olemasta.

Peili ei ole äänimaailmaltaan yhtään vähemmän vaikuttava kuin muutkaan Tarkovskin elokuvat, vaikka se on pääosin hyvin hiljainen teos. Elokuvassa kuullaan musiikkia, mutta vain hillitysti. Alkuperäisestä musiikista vastaa jälleen kerran Artemjev, mutta kuuluvammin esillä ovat barokkisäveltäjät Johann Sebastian Bach, Henry Purcell ja Giovanni Battista Pergolesi. Elokuvassa on paljon kohtia, joissa musiikki voisi soida, mutta Tarkovski on päättänyt toisin. Hän käyttää esimerkiksi lausuttuja runoja kohdissa, joihin joku muu olisi voinut laittaa musiikkia. Runojen käyttö on tässä tapauksessa myös temaattisesti nokkelaa, sillä kuulemamme runot ovat Andrein isän Arseni Tarkovskin kirjoittamia ja lukemia. Osa Peili-elokuvan äänimaailmaa on se, että siinä käytetään hetkittäin musiikin sijasta ihmisen ääntä. Tarkkaan jälkiäänitettyä ääntä, josta pystyy erottamaan sointuvuuden ja rytmikkyyden seasta taukoja ja hengenvetoja. 

Musiikki ja runous ovat elokuvan ääniraidasta vasta pieni pintaraapaisu. Elokuvan ääniraidan hypnoottisin ominaisuus on yllättäen sen tavallisuus ja arkipäiväisten äänten korostuneisuus. Äänet, joita kuullessaan voisi silti sanoa olevan aivan hiljaista. Äänet, joihin kiinnittäisi huomiota vasta kun kaikki muut ärsykkeet ovat poissa. Ääniä, jotka syntyvät hengityksestä, askelista, veden solinasta, kirjojen sivuista, tuulesta ja niin edelleen. Millintarkka äänisuunnittelu tekee näistä äänistä todella vaikuttavia. Äänisuunnittelun harkittu toteutus tuo mieleen toisen mestariohjaajan Robert Bressonin elokuvat. Bressonin tuotannossa äänet kuitenkin jäävät aina taka-alalle. Ne rakentavat riisutun, minimalistisen äänimaailman. Bressonin äänet tyytyvät jäädä joka kohtauksessa taustalle, osaksi kohisevaa arkipäiväistä ambienssia. Näin käy välillä myös Tarkovskin äänille, mutta ei läheskään aina.

Elokuvassa Peili on yksittäisiä hetkiä, joissa arkipäiväiset äänet muuttuvat taustahälystä vaikuttaviksi tehokeinoiksi. Esimerkiksi elokuvan alkupuolella on kohta, jossa nuori Maria juoksee kiireisenä vesisateessa painotalolle töihin. Hän on juuri jäänyt bussista, jota emme näe. Kuulemme vain moottorin ja kuljettajan, joka ilmoittaa: “Painotalo. Seuraava pysäkki: Serpukhovskaya”.  Bussin äänet jäävät hiljaisena ääniraidan pohjalle, koska Tarkovski painottaa askelten ja hengityksen ääniä. Huomio kiinnittyy ääniin, jotka lähtevät askelista kadulla lojuvia märkiä lehtiä vasten. Sitäkin selkeämmin kuulemme Marian huohotuksen, kun hän haukkoo henkeään juostessaan. Sekä askelten että hengityksen äänet ovat poikkeuksellisen voimakkaita ja kirkkaita. Tarkovski asettaa äänet päällekkäin mustavalkoisen kuvan kanssa. Georgi Rerbergin kamera soljuu pehmeästi juoksevan hahmon perässä, luoden vaikuttavan elokuvallisen hetken. Tämä parinkymmenen sekunnin fragmentti päättyy hieman ennen kuin Maria astuu sisään painotaloon. Sade alkaa ja Tarkovski leikkaa hengityksen tilalle sateen ääniä.

Tässä kohtauksessa ääni solmii pienen hetken yhteen. Se tuo katsojan mukaan kokemukseen tavalla, joka ei olisi onnistunut realistisemmalla äänisuunnittelulla. Jos kohdan katsoo ilman ääniä, katsoja kokee itsensä lähinnä sivusta seuraajaksi, mutta voimakkaat hengenvedot tekevät kokemuksesta intiimin. Se asettaa katsojan Marian kenkiin. Elokuvan äänimaailmaa voisi kuvailla subjektiivisemmaksi kuin esimerkiksi Bressonin teoksissa. Erityisesti uransa loppuvaiheen töissä kuten Neljä yötä Pariisissa (Quatre nuits d’un rêveur 1971), elokuvien äänimaailma on riisuttu, laskelmoitu ja realistinen. Elokuvassa kuullaan paljon askelmien ääniä, mutta ne eivät koskaan ota ääniraidan pääroolia, kuten Peili -elokuvassa. Vaikka molempien ohjaajien äänimaailmat ovat huoliteltuja ja arkisista äänistä koostuvia, väitän että Tarkovski käyttää ääniä “subjektiivisemmin”. Tarkoitan tällä, että Tarkovski muovaa ääniä “luonnottomiksi”, jotta ne kuvaisivat paremmin Aleksein muistoja ja mielenmaisemaa. Bressonin äänet ovat puolestaan “objektiivisempia”, sillä niiden on tarkoitus havainnollistaa arkista kaupungin ambienssia, eikä henkilökohtaista kokemusta.

Äänien erilainen käyttö ei tietenkään tarkoita, että toinen olisi parempi tai enemmän oikein kuin toinen. Ei ole täysin kysymys myöskään puhtaasti tyylillisistä eroista, vaikka myös osin niistäkin. Tärkein syy erilaiselle äänten käytölle on se, millainen vaikutus niillä on tarkoitus saada aikaan. Tarkovski käyttää ääniä monipuolisesti luodakseen individualistisen ja unenomaisen matkan Aleksein muistojen läpi. Bresson puolestaan päättää seurata hahmoja sivusta käyttäen suhteellisen huomaamatonta ja todenmukaista äänimaisemaa. Neljä yötä Pariisissa on toimiva elokuva yksinäisyydestä ja romanttisesta idealismista, koska seuraamme sivusta hahmoja, jotka löytävät rakkauden vain ajelehtiakseen siitä pois. Tämä on keino, joka ei olisi välttämättä toiminut elokuvassa Peili. Tarkovskin yksilöllinen äänimaailma tukee elokuvan teemoja eikä ole vain pintaa. Peili käsittelee ylisukupolvisia kokemuksia, kulttuurista ja henkilökohtaista muistia yhden hahmon näkökulmasta. Mikä olisikaan subjektiivisempaa kuin yksilön omat muistot. Ääni on yksi vahvimmista elokuvallisista keinoista asettaa katsoja kokemaan samoja asioita kuin elokuvan hahmot. Yksittäisiä point-of-view kuvia lukuun ottamatta, katsoja ei juuri koskaan näe täsmälleen sitä, mitä hahmo samassa hetkessä näkisi. Sen sijaan diegeettinen ääni on hahmolle ja katsojalle aina lähestulkoon sama. Äänen vaikutusta katsojan kykyyn samastua elokuvan tapahtumiin ei siis pidä aliarvioida. 

Elokuvasta puhuttaessa keskiössä on usein kuvakerronta ja visuaaliset motiivit, mutta ääni on parhaimmillaan myös yhtä vaikuttava informaation välittäjä. Elokuvallaan Peili, Andrei Tarkovski osoittaa kuinka äänisuunnittelu voi kietoutua osaksi elokuvan teemoja ja niiden käsittelyä. Kuva ja ääni muodostavat yhdessä tutkielman muistista, jota ei voisi muuten sanoittaa. Lopputulos on elokuva, jossa on sovellettu täydellisen elokuvallisia ilmaisukeinoja ja niiden lukemattomia mahdollisuuksia. Peili on osoitus siitä, miksi elokuvia tehdään. Samaa viestiä ei voisi  välittää muiden taidemuotojen keinoilla.

LUE LISÄÄ ARTIKKELEITA

Read More

Älä kerro tätä kenellekään

25 marraskuun, 2025 affektihallitus PÄÄKIRJOITUS  

Älä kerro tätä kennellekään


Pääkirjoitus | 2/25

kuva: Kira Holopainen

Oliver Tomar

Kerron sinulle seuraavaksi jotain todella luottamuksellista ja toivon, että se jäisi vain meidän välillemme. Juorua ei nimittäin sanota ääneen väkijoukossa, näyttelyn avajaisissa, elokuvan kutsuvierasnäytöksessä tai lehden julkkareissa. Mitä todella ajattelit teoksesta? Se oli täyttä paskaa? Samaa mieltä. Puhukaamme siitä vain suljettujen ovien takana tai yksityisissä viestiketjuissa.

Sanotaan, että kaikki juoruilevat. Sanotaan, että juorut rakentavat solidaarisuutta ja vahvempia yhteisöjä. Juorut määrittelevät, mitkä ovat yhteisön arvot, mikä on hyväksyttävää tai halveksuttavaa käytöstä. Näin juoru auttaa vahtimaan yhteisön sisäistä valtaa. Juoruilun yhteisöllisestä, feministisestä funktiosta on kirjoitettu paljon, esimerkiksi Kelsey McKinneyn aikaisemmin tänä vuonna julkaistussa tietokirjassa You Didn’t Hear This From Me: Notes on the Art of Gossip. McKinney lähestyy juoruilua juuri tästä feministisestä näkökulmasta, jossa juoruilu nähdään naisisen yhteisöllisyyden rakentajana. Tähän jo valtavirtaistuneeseen näkökulmaan liittyy myös ajatus siitä, että juoruilun jyrkkä vastustaminen voidaan nähdä jopa misogyynisenä tekona. Tämän juoruiluun liittyvän “diskurssin” kiteyttää ytimeikkäimmin digitaalisiin arkistoihin erikoistunut, akateeminen IT-girl ja malli Mindy Seu Subway Takes -haastattelussaan. Somevideossa Seu istuu New Yorkin metrossa ja käyttää minuutin mittaisen “hot take” -jaksonsa kannustaen katsojia juoruilemaan enemmän. Kun haastattelija kyseenalaistaa väitteen, Seu selittää juoruilun negatiivisen konnotaation antropologisesta ja etymologisesta näkökulmasta. “Another mans shit talk is a another woman’s safety net”, hän kiteyttää. 

Tästä näkökulmasta juoru on se mies, josta jo fuksisyksynä kuulet varoittavia tarinoita. Juoru on se DJ, jonka keikalla ei kannata näyttäytyä. Juoru kertoo, kuka on koulu- tai työpaikkakiusaaja, kuka petti ketä, kuka valehteli ja kenen sydän särkyi.

Samalla vallitsevaan naisliikkeeseen vetoavaan näkökulmaan on syytä suhtautua kriittisesti. Ei ole tavatonta, että feminismin taakse verhoutumista käytetään oikeuttamaan täysin törkeää paskanpuhumista “voimauttavana” tekona. Tuskin todella on kyse on voimaantumisesta, jos se tapahtuu jonkun toisen maineen kustannuksella. Juoruilun kritiikkiä täytyy kuitenkin lähestyä varovasti, sillä amerikkalainen oikeisto on hiljattain alkanut puhua “toksisesta feminiinisyydestä”, jonka ilmentymäksi juoruilu työpaikoilla on nimetty. Tälle näkökulmalle näkyvyyttä on aiemmin tässä kuussa antanut sellainenkin legacy-lehti kuin The New York Times.

Jos juoruilu yhteisöissä on aina keino säädellä valtaa, rinnastus median yhteiskunnalliseen vallanvahtikoirarooliin on ilmeinen. Hyvän juorun ominaispiirre on kenties kiinnostava tarinankerronta, mutta samaa voisi sanoa taustoittavasta journalismista. Molempia koskeva tarinnallistavuus pätee erityisesti huomiotalouden aikana, sillä kuulija tai lukija on pidettävä kiinnostuneena. Tekstin täytyy olla mehukasta ja houkuttelevaa. Toimittajille sanotaan usein, että kirjoittaa pitäisi siitä, mistä kertoisi kaverille baarissa. Kansainvälisesti toimittajakoulutuksesta puhutaan joskus halventavaan sävyyn “juoruilututkintona”. Mikä siis on juoruilun ja journalismin välinen suhde ja mihin vedetään raja niiden välillä?

Molemmilla käsitteillä on keskeinen suhde totuuteen. Juoruilua koskee etiketti, journalismia etiikka. Valheellinen journalismi ei ole eettistä, ei myöskään valheellinen juoruilu. Ihmisten välisen luottamuksen ylläpitäminen on tärkeää, samoin kuin yleisön ja median välinen luottamus. Faktan tarkistaminen saattaa olla aikamme toimittajien suurin vastuu. Spekulaatioita ja valheita ei saa julkaista, mutta tuleeko epämääräisen tiedon äärellä vaieta kokonaan? Jo muutaman vuoden ajan Punkstoo-tilin ympärillä käytyä keskustelua voi pitää esimerkkinä siitä, miten yksittäistapauksista voidaan kertoa vapaammin sosiaalisessa mediassa verrattuna journalistiseen metoo-käsittelyyn.

Kuinka voimme määrittää, millainen juoruilu on voimaannuttavaa ja hyödyllistä, ja millainen vastuutonta huhupuhetta? Vastausta voi hakea esimerkiksi kriitikko Vinson Cunninghamin ajatuksesta. Hän huomauttaa, että #metoo-liike toimii siksi, että puhuja on ensimmäisessä persoonassa. Juoru on usein kolmannen persoonan kertomus, ulkopuolisen tarina. Cunningham näkee pahansuopaisessa lörpöttelyssä yhteyden Barthesin ajatukseen siitä, että kolmannessa persoonassa puhuminen on toisen ihmisen murhaamista. Ehkä hyödyllisen ja haitallisen juorun määrittääkin pronomini. 

Huomio ja hiljaisuus liittyvät olennaisesti siihen, miten juoruja käsitellään mediassa. Mitä journalismi edes on, jos ei juorujen vastuullista julki kirjoittamista? Mutta älä kerro tätä kenellekään.

XOXO
Oliver Tomar
päätoimittaja

LUE LISÄÄ ARTIKKELEITA
Read More

Kristen Stewart with a Movie Camera

25 marraskuun, 2025 affektihallitus ESSEE  


Essee | 2/25

Kristen Stewart with a Movie Camera

– ajatuksia modernista erotiikasta ja The Chronology of Water -elokuvasta

Otso Pänttönen

Viime vuosien populaarielokuva on kamppaillut sosiopoliittisen murroksen jälkeisessä ajassa kehon, seksuaalisuuden moninaisuuden ja erotiikan kuvauksen kanssa. Erään Kalifornian yliopistossa toteutetun tutkimuksen mukaan Z-sukupolven elokuvakatsojat eivät enää kaipaa seksikohtauksia. Machoilu on out. Saatan suoristella mutkia luodakseni argumenttia amerikkalaisen elokuvan ongelmista kehollisen kuvaston kanssa, mutta mielestäni kyse on hyväksikäyttävän kuvauksen purkamisesta audiovisuaalisessa materiaalissa. Kuinka esittää viihteellistä ja affektiivista seksuaalisuutta sortumatta tietoiseen tirkistelyyn tai vastuuttomaan kuvaukseen? Kuinka kuvata esimerkiksi seksuaalista traumaa siten, ettei sorru toistamaan eksploitaatioelokuvan pornografisia kuvia tähdistä? François Truffaut ilmaisi aikanaan idean, että sodan vastaista sotakertomusta on mahdotonta tehdä elokuvan keinoin. Päteekö sama elokuvalliseen seksuaalisuuteen?

Kaksi hiljattain suuren suosion saavuttanutta teosta on mielestäni tarjonnut osaltaan kiinnostavat tavat käsitellä edellä mainittuja pulmia. Luca Guadagninon Challengers (2024) onnistui olemaan yleisön ja kriitikoiden suosikki freudilaisilla innuendoilla kyllästetyistä kuvistaan huolimatta ja toisena Sean Bakerin Anora (2024) ylsi jopa Oscar-akatemian suosikiksi räväkästä seksityöläisestä kertovalla “tuhkimotarinalla”. 

Vaikka Challengers onkin vähintään Letterboxd-konsensuksen mukaan “eroottinen elokuva”, ei se sisällä ainuttakaan paljastavaa seksikohtausta. Elokuvissaan monenlaista seksuaalisuutta käsitellyt ja alastomia kehoja useasti esittänyt Guadagnino ratkaisee Challengersissa sosiopoliittisen murroksen jälkeisen elokuvan ongelman asettamalla miehisen katseen naurunalaiseksi, hyödyntäen populaariviihteelle epäkonventionaalisia leikkaustekniikoita ja välttäen alastomien (nais)vartaloiden kuvausta. Koko Challengersin eetoksen voisi lähes tiivistää kuvaan Zendayan ilkikurisesta virneestä kahden muun miespuolisen tähden suudellessa toisiaan homoeroottisessa asetelmassa. Puettua ja epäeksplisiittiä seksuaalista sisältöä, miehinen katse käännettynä ja outoutettuna.

Vaikka Challengers osoittaa, että eksplisiitin kuvaston poisto voi toimia yhä jännitteellisessä ja eroottisessa kertomuksessa, se ei kuitenkaan vastaa kysymykseen alastomien kehojen kuvauksesta. Guadagninon teos toimii kuin ajatusleikkinä: “voisiko tenniksestä tehdä kiinnostavaa ja seksistä näkymätöntä?” Challengersin keino ratkaista epäeksploitatiivisen linssin ongelma on siis tiedostaa kameran läsnäolo jatkumoa rikkovalla leikkauksella ja fyysisesti mahdottomilla kuvakulmilla. Väitän, ettei tämä ole kuitenkaan laajasti sovellettava tapa esittää seksuaalisuutta tai alastomuutta elokuvassa. Mitä jos aihepiiri vaatii eksplisiittiä kuvastoa, tai käsittää tiloja, joissa alastomuus on välineellistä? Enter the ring, Anora!

Letterboxd’in aktiivikäyttäjä ja A24-koulukunnan kinofiili Sean Baker ammentaa ohjaajana laajasti genre-elokuvasta ja esittää elokuvissaan pohjois-amerikkalaista periferiaa näennäisen ymmärtäväisestä perspektiivistä. Suurin osa Bakerin elokuvista käsittelee seksityötä suhteessa vähäosaisemman amerikkalaisen väestön todellisuuteen. Bakerin teoksista tuoreimpana Anora sukeltaa aihepiiriin syvimmälle, nostaen eksoottisen tanssijan, prestiisi-prostituoidun keskiöön, tutkien tämän suhdetta intiimiin itseilmaisuun ja yläluokkaiseen elämäntyyliin.

Anora heijastaa Bakerin ymmärrystä katseen teorioista, väistäen miehisen himon kuvausta suhteessa Anora-hahmon fyysiseen toimintaan. Keskiössä olevaa oligarkin poikaa ja Anoran näennäistä rakastajaa kuvataan keskenkasvuisena, mekaanisena ja jopa impotenttina seksikumppanina. Anora ja tätä näytellyt Mikey Madison esiintyvät elokuvassa kuitenkin toistuvasti alasti, joskus koomisemmissa ja joskus vakavammissa merkeissä. Elokuvasta todella heijastuu kameratyöskentelyn ja leikkauksen kautta se, että Baker haluaa esittää Anoran kehon tiedostavana, seksuaalisena ja fyysisenä toimijana, seuraten tapahtumien kulkua hahmon näkökulmasta ja näyttäen tämän elämästä muutakin kuin pornografisen puolen. 

Bakerin kovasta yrityksestä huolimatta Anora ei kuitenkaan ratkaise kehollisen kuvaston ongelmaa modernissa ajassa. 4K-videon, striimaamisen, ilmaisten videoeditointiohjelmien, sekä AI-terästettyjen kuvien ajassa mikä tahansa paljastavaa kehollista kuvastoa sisältävä kohtaus voidaan irrottaa asiayhteydestään ja valjastaa pornografiseen käyttöön. Tämän kaltainen “ajatusleikki” kontekstista irroitetusta kuvastosta toimii itselleni elokuvia katsoessa eräänlaisena lakmustestinä siitä, ymmärtääkö elokuvantekijä miksi alastomuuden kuvaaminen ja seksikohtaukset voivat olla ongelmallisia hyvistä tarkoitusperistä ja näennäisestä huomaavaisuudesta huolimatta. Anoran tapauksessa minun on hankala olla kuvittelematta AZNuden, MrSkinin tai Celeb Jihadin kaltaisia tirkistelypornosivuja, joihin joku on kerännyt kaikki Mikey Madisonin alastomat hetket elokuvasta. Asiayhteys voi maalata ymmärrystä kuvastosta ja lisätä tulkintaa, mutta onko sillä mitään väliä, kun kuvan voi kuitenkin irroittaa kohtausten sarjasta? Anoran ja Madisonin kohdalla mielikuvasta epämiellyttävämmän tekee myös se, että roolistaan Oscar-palkittu näyttelijä kertoi avoimesti elokuvan pressikiertueella sivuttaneensa läheisyyskoreografin, kun sitä hänelle tarjottiin. Niin pohditulta ja huomaavaiselta kuin Anora voi lopputuloksena näyttääkin, vaati tekoprosessi tekijöiltään tarpeettomia riskejä, eikä teos lopullisessa muodossaan torju pornografiaa.

Päädyin tämän syksyn Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaalilla katsomaan Kristen Stewartin esikoisohjauksen The Chronology of Waterin (2025). Stewartille joskus itsekin naurahtaneena, menin elokuvaan kuitenkin avoimin mielin. Tiesin teoksen keränneen vaihtelevia, mutta varauksellisen positiivisia arvosteluja sen festivaalikiertueelta ja arvostan Stewartia luovana tekijänä yleisesti, vaikka en ole tämän töistä aina nauttinutkaan.

The Chronology of Water on löyhästi kuvailtuna elämäkertaelokuva yhdysvaltalaisesta kirjailijasta, Lidia Yuknavitchista, joka tulee lapsuudessaan oman isänsä seksuaalisesti hyväksikäyttämäksi. Elokuva seuraa Yuknavitchin elämää nuoruuden kilpauintiharrastuksesta aikuisiän päihdeongelmiin ja sitäkin myöhäisempään perhe-elämään, leikaten aina takaisin hahmon lapsuuden traumaattisiin kokemuksiin. Elokuva perustuu oikean Lidia Yuknavitchin samannimiseen omaelämäkertakirjaan.

Useimmiten en osaa enää nykypäivänä innostua elämäkertaelokuvista toistuvien juonikulkujen myötä. Vielä vähemmän innostun niin kutsutuista “period piece” -elokuvista, jotka sijoittuvat jonnekin 60- ja 80-lukujen välimaastoon. Olen nähnyt ne seepiat ikkunaverhot, huolitellut meikit ja kampaukset, sekä kuullut ne Blue Mondayt ja Bronski Beatit liian moneen kertaan. Turhan monesti olen kokenut elokuvien selittävän itseään auki ilmiselvillä kappalevalinnoilla ja kohtauksilla, joissa ongelmista kärsivä päähenkilö huutaa toiselle hahmolle ja jompikumpi poistuu huoneesta, kun näennäinen konflikti on saatu aikaan. Screenwriting 101.

The Chronology of Water pääsi kuitenkin yllättämään minut. Elokuva alkaa ilman suurempaa introa. Ääni ja kuva poksahtelevat välähdyksinä saliin. Dialogin alkaessa puhetta on ajoittain vaikea seurata, mutta laitan sen vielä tässä kohtaa Kristen Stewartin “mumblecore”-taipumusten piikkiin. Sitten yht’äkkiä dialogi kuulostaakin epämiellyttävän kompressoidulta, kuin epäammattimaiselta ASMR-nauhoitukselta, jossa hiljaisuudet tuntuvat riipaisevilta. Teos pitää minut silti mukanaan, leikaten TikTok-sukupolvelle kelvolliseen tahtiin useiden eri sijaintien, aikatasojen ja tilanteiden välillä. En kerkeä pysähtymään hahmon mukana iloihin tai epämiellyttäviin hetkiin tämän lapsuudessa. Mietin, onko päähenkilö sanonut ensimmäiseen 15 minuuttiin yhtäkään vuorosanaa, joka ei olisi ollut voice-over.

Mieleeni putkahtaa Christopher Nolanin Oppenheimerin (2023) alku, jossa Cillian Murphy paiskoo kärsivänä nerona lautasia seinään masennuksen merkkinä. Siinä missä edellä mainittu tuntui hämmentävältä ja turhan melodramaattiselta montaasileikkauskikkailulta, huomaan pysyväni nuoren ja sulkeutuneen Lidia Yuknavitchin matkassa. Kun hahmo masturboi kontrollinhakuisesti omassa huoneessaan, elokuva leikkaa jälleen väläyksinä uimaharjoituksiin ja vaivaannuttaviin kuviin antagonisoidusta isähahmosta, kertoja Yuknavitchin reflektoidessa kokemiaan tunteita. Kohtaus kuulostaa auki selitettynä graafiselta, inhottavalta ja teennäiseltä, mutta kokemukseni kerronnasta on täysin toisenlainen, todistaessani Kristen Stewartin ohjaamaa formalistista traumafiktiota 2020-luvulla.

The Chronology of Waterin graafinen sisältö ei tosiasiassa sisällä yksin kuvakerronnan tai äänen puolesta mitään graafista. Tämä on vankka mielipiteeni teoksesta. Challengersin tavoin elokuva välttää seksin ja alastomuuden kuvaamista silloin kun kykenee, käyttäen kuvallisia ja äänellisiä rinnastuksia. Emme näe hahmon isää hyväksikäyttämässä omaa lastaan, vaan kallistuneet ja jännittyneet huulet, sohvakangasta, sekä ristikuvia hahmojen välisestä keskustelusta toisaalla. Kohtauksen ääni koostuu tunkeutuvan kovaäänisestä foleysta, sekä voice-overista. Kuvien ja äänen kokonaisuus on kaiken kaikkiaan affektiivinen, inhottava ja graafinen, mutta ilman pornografista tai eksplisiittiä sisältöä.

The Chronology of Water käyttää ääntä ja kuvaa tavoilla, joka näyttäytyy tänä päivänä epäkonventionaalisena. Väitän, että moderni elokuvakävijä ei ole tottunut lo-fi-äänituotantoon näin kunnianhimoisessa, mutta silti lähestyttävässä elokuvassa. Stewartin ohjaus ei ole kuitenkaan epäammattimaista. Teoksen äänet ovat todella dynaamisia sanan monessa merkityksessä, ne rakentavat kuvan kanssa yhtenäisen ja itsevarman kokonaisuuden, eikä musiikki todellakaan tavoittele teoksessa eksposition roolia. Jälkimmäisimmän pointin alleviivaus tuntuu minulle jopa koomisen selvältä, kun elokuvan epädiegeettinen musiikki on lähes täysin instrumentaalista tai lyriikat niin saturoituneet ja lo-fi, ettei niistä saa selvää. Kuten 1900-luvun alkupuolen Neuvosto-elokuvasta inspiroitunut formalistinen kuvakerronta, tuntuu elokuvan mumble-core-/noise-/lo-fi-/ASMR-/alternative -äänimaailmakin varmasti monelle vieraannuttavalta modernin digi-sterilisaation maailmassa. Mainittakoon, että tässä elokuvassa on myös Kim Gordon!

Elokuvan käsitellessä laajalti päähenkilön seksuaalista traumaa tämän intiimien kokemuksien ja riippuvuuden näkökulmasta, myös eksplisiittinen kuvasto on teokselta valitettavasti odotettavissa. Elokuvan päänäyttelijä, Imogen Poots antaa teoksessa eittämättä fyysisen ja paljastavan roolisuorituksen, mutta verratessa esimerkiksi Anoraan ja Sean Bakerin tapaan kuvata Mikey Madisonia, tuntuu Stewart asettavan näyttelijänsä tilanteisiin ja asentoihin, jotka aktiivisesti torjuvat pornografista väärintulkintaa. Ensimmäinen kerta, kun todistamme Yuknavitchin hahmon selkeän alastomana, tämä on kumartuneena lähes kaksi kerroin, kehon rasvakerrosten taittuen toistensa päälle, hiusten roikkuen suihkusta märkinä tämän kasvoilla ja hartioilla. Hahmo valmistaa itseään uimakilpailuihin ja trimmaa häpykarvojaan suihkussa. Otto kestää kokonaisuudessaan luultavasti alle kaksi sekuntia, linssi on kosteudesta huurtunut ja kohtaus rinnastuu hetkessä muihin, epäpornografisiin teemoihin. Akti ei näytä onnelliselta tai esityskelpoiselta, vaan pakkomielteiseltä ja epäseksikkäältä. Samanlaiset välähdykset, epäromanttiset keholliset sommittelut ja hämärtyneet, paljastamattomat kuvakulmat toistuvat. Toisin kuin Mikey Madison, Imogen Poots ei joudu Kristen Stewartin ohjauksen alaisuudessa näyttelemään yläosattomia sylitansseja, tai performatiivisia seksiakteja.

The Chronology of Waterin varsinaiset seksikohtaukset on toteutettu yhtä lailla formalistista elokuvakerrontaa hyödyntäen, aiempien vaikeiden tunnekuvausten tapaan. Käsitys aktista ei tule graafisten, intiimien asetelmien littanasta kuvauksesta, vaan epäpersonoiduista lähikuvista, kuvien ja äänen tekstuureista, sekä mielenyhtymistä kuva-aiheiden välillä. Kohtaukset jopa sisältävät alastomuutta, mutta ne on kuvattu siten, että kokonaiskuvasta on mahdoton saada selvää, näyttelijöitä ei erota toisistaan, eikä akti ole irroitettavissa asiayhteydestään siten, että sillä olisi sikäli mitään “pornografista arvoa”. Kokonaisuus on ainut, joka ilmaisee ja esittää.

Kaikkien edellä mainitsemieni asioiden kautta Stewartin esikoisohjaus The Chronology of Water saattoi olla itselleni tämän vuosikymmenen paras Yhdysvaltojen viihdeteollisuuden pyörteistä syntynyt elokuva. Vaikka teos on räväkän revisionistinen ja graafinen, kokonaisuus tuntuu suhteessa hämmästyttävän vähäeleiseltä. En lupaa, että teos näyttäytyisi muille yhtä affektiivisena tai uraauurtavana kuin itselleni, mutta minulle elokuva käsittelee teemansa ja esittelee itsensä aika lailla niin perustellusti, kuin elokuva yleisesti pystyykään. 

Kristen Stewartin The Chronology of Water sai minut loppujen lopuksi miettimään, että ehkä empaattinen elokuvakerronta perustuikin aina siihen, että elokuvia tehtäisiin itseä liikuttavista ja henkilökohtaisesti affektiivisista asioista. Siinä missä keski-iän ylittäneet, miespuoleiset mestariohjaajat ovat kamppailleet 2020-luvulla naiskokemuksen kuvauksen ja epäesineellistävän erotiikan kanssa, kvääri ja naispuolinen milleniaali, sekä ensikertalaisohjaaja Stewart päihitti herrat omassa pelissään Stalinin aikaisilla opeilla. Ehkä kuitenkin kyse oli koko ajan siitä, että meidän tulisi kuvata itseämme huolimattomasti, eikä toisia harkitusti.

Kirjallisuus:
Hailu, Selume (2024) Mikey Madison Declined an Intimacy Coordinator on ‘Anora,’ but Professionals Say There Should Always Be One: Actors and Directors ‘Can’t Speak for How Every Extra Felt’. Variety. 

Holcombe, Madeline (2025) After years of progress on gender, the male gaze is back. CNN. 

Rivas-Lara, S., Kotecha, H., Pham, B., & Uhls, Y.T. (2023) CSS Teens & Screens 2023: Romance or Nomance. Center for Scholars & Storytellers. 


LUE LISÄÄ ARTIKKELEITA
Read More

David Lynch – ja sinisempi oli yö

19 marraskuun, 2025 affektihallitus MUISTOKIRJOITUS  


Muistokirjoitus | 1/25

David Lynch – ja sinisempi oli yö

Oliver Tomar

Kun monumentaalinen taiteilija poistuu, seuraa sentimentaalisuuden vyöry. David Lynchin kuoleman kulttuurisesta reaktiosta tuleekin mieleen erään toisen Davidin poismeno noin vuosikymmen aiemmin. When someone great is gone – tai mistä ikinä James Murphy siinä biisissä laulaakaan. Joskus julkisen keskustelun hienotunteisuudesta poiketen herää myös henkilökohtainen, pikkumainen tunne kuoleman epäreilusta luonteesta. Miksi jo valmiiksi epätoivoisessa maailmantilanteessa meiltä viedään vielä viimeiset toivon ja hyvyyden pilarit? Miksei vielä ollut Woody Allenin tai Roman Polanskin vuoro? Miksi osa saa jatkaa, kun toisten aika koittaa?

Lynch oli ohjaaja, jonka työ merkitsee monelle sukupolvelle tiettyä taiteellista heräämistä tai art house -neitsyyden menettämistä. Moni mediatutkimuksen opiskelija onkin saattanut luennoilla kuulla professori Susanna Paasosen muistelevan omaa Lynch-suhdettaan kulttielokuvien historiallisen kontekstin kannalta. Paasosen mukaan Eraserhead (1977) oli aikanaan äärimmäisen kiinnostava juuri siksi, että elokuvaa oli niin vaikeaa saada käsiinsä. 

Lynchin valtava vaikutus kulttuuriin – varsinkin valokuvaan – on mittaamaton. Musiikin osalta Lynch jätti jälkeensä itsestään muistuttavia maamerkkejä, kuten Roy Orbisonin, Julee Cruisen ja Angelo Badalamentin. Taiteellista perintöä on ehkä helpointa hahmottaa lynchmäisyyden ominaispiirteiden kautta. Käsitteenä lynchmäisyys (engl. Lynchian) tarkoittaa luonteeltaan makaaberia ja melodramaattista taidetta. Lynchmäisyys on sosiaalisen realismin vastakohta, jossa arkipäiväinen esitetään absurdina. Lynchmäisyys on saippuaoopperaa amerikkalaisiin myytteihin limittyneenä. Lynchmäisyys ammentaa valkoisen keskiluokan ja esikaupungin peloista ja painajaisista, mistä voi havaita ohjaajan omat juuret ja idyllisen lapsuuden Montanan pikkukylässä. Lynchmäisyys on hähmäistä, palapelimäistä, outoa ja vainoavaa. Lynchmäisyys on väkivallan spektaakkeli – erityisesti naisiin kohdistuvan väkivallan. Tämä väkivalta esitetään kuitenkin tavalla, joka paljastaa enemmän yhteiskunnasta ja ympäröivästä maailmasta kuin tekijän omista aatteista. 

Lynchin eksentrisen kiltti ja kohtelias julkisuudessa esiintyminen on yksi ilmiselvä selitys yleisöjen herkeämättömälle hellyydelle häntä kohtaan. Synkkiä elokuvia tekevä sympaattinen mies oli valopilkku ajassa, jossa taiteilija toisensa jälkeen on paljastunut hirviöksi tai asetettu kyseenalaiseksi. Vaikka yleensä suhtaudun skeptisesti meditaatiosta paasaaviin valkoisiin miehiin, Lynchin kohdalla olen valmis katsomaan sormieni läpi. 

David Lynchin elokuvat esittävät suuria kysymyksiä, jotka eivät ole ikinä lakanneet olemasta ajankohtaisia. Mistä pahuus tulee? Missä pimeys syntyy? Mistä väkivalta kumpuaa? Näiden kysymysten varjossa nykymaailmantilanne näyttäytyy ehkä lynchmäisempänä kuin koskaan. Olennaista on myös, että Lynch tai hänen elokuvansa eivät ikinä pyrkineet tarjoamaan vastauksia näihin kysymyksiin. Lynch oli ohjaaja, joka aktiivisesti kieltäytyi selittämästä elokuviaan auki. Auteur, joka kieltäytyi tarjoamasta työlleen autoritäärisiä tulkintoja. Elokuvat kutsuvat katsojan tekemään johtopäätökset itse – jos ollenkaan. Usein elokuvien tuottamat kuvat luovat vain enemmän kysymyksiä. Hallitsemattomasti nauravat ihmiset, riivaavat henget tai Eraserhead-vauva herättävät tunteita, joita ei ole edes tarkoitus pukea sanoiksi. 

Vastauksien sijaan Lynchin suurin ansio oli löytää lämpöä ja huumoria kaiken pimeyden seasta. Radikaalia optimismia ja toivoa paikoista, jotka näyttävät toivottomilta. Nauraminen pitäkööt meidät elossa, myös Lynchin kuoleman jälkeen. Meillä saattaa olla Laura Palmerin murha selvitettävänä, mutta sillä välin on aikaa juoda kupillinen hemmetin hyvää kahvia. Toisin sanoen, meanwhile.

David Lynch 1946–2025

LUE LISÄÄ ARTIKKELEITA
Read More