Essee | 1/26

Kuivuuko kuvittelu kasaan? – pohdintaa eroottisesta mielikuvituksesta

Liina Leikkonen

Kuvittelukyky on yksi yhteiskunnan ilmapuntareista, esittää Liina Leikkonen esseessään. Leikkonen pohtii kuvittelun tarjoavan edellytyksiä tulevaisuudenuskoon, vastakuvastoon sekä vastarintaan.

Jo pitkään jatkunut laaja-alainen taloudellinen epävarmuus ja leikkauspolitiikka ovat näivettäneet kulttuurialalla käytettävissä olevaa varallisuutta varmoilla saksien liikkeillä. Kulttuurialan toimijoiden inhimillisen kärsimyksen sekä rahoitusta saavien projektien vähäisemmän määrän lisäksi rahoituksen puute heijastuu suoraan siihen, minkälaiset projektit näkevät päivänvalon. Kyseessä on siis määrällisen lisäksi myös laadullinen ongelma. Rahoittajien silmissä kiinnostavia ovat projektit, joissa riskit ovat vähäiset ja yleisön kiinnostus taattu. Käytännössä eniten läpi viedään sitä ”peruskauraa”, moneen kertaan pureksittua ja toimivaksi todettua. Toisin sanoen ennalta-arvattavaa, tylsää ja sielutonta. Osaltaan laadullista köyhtymistä ruokkii myös taantumuksellinen ja ahdasmielinen poliittinen ilmapiiri, kuten oikeistokonservatismin sekä äärioikeistolaisuuden nousu. Niukkuuden ja yhä oikeistolaisempien arvojen ajassa tekijöillä vaikuttaa olevan taiteellista liikkumatilaa hyvin ahtaasti.

Kysymys kuuluu, miten vallitseva talouskuri, oikeistokonservatismin ja äärioikeiston nousu, sekä kulttuurimaailman ahdinko vaikuttavat ajatteluumme. Pelkään, että kykymme toiveikkuuteen, innovatiiviseen ajatteluun ja uusien tulevaisuuden horisonttien hahmottamiseen ovat uhattuina. Siksi ehdotan, että kuvittelu ja siihen panostaminen voisivat toimia tärkeänä vastavoimana kurjistus- ja niukkuuspolitiikan sumentamalle ajattelulle. Kuvittelun määrittelen tässä mielikuvituksellisuutena, luovana ja itsenäisenä ajatteluna. Uskon kuvittelukyvyn ensiarvoiseen tärkeyteen ja näen sen yhtenä yhteiskunnan ilmapuntareista. Jos kuvittelu kuivuu kasaan, ei meillä ole tarjota tulevaisuudenuskoa, ei vastakuvastoa eikä lopulta enää vastarintaakaan.

Lähestyn aihetta seksuaalisen mielikuvituksen kautta, sillä ajatukseni kuvittelun potentiaalista juontaa filosofi Amia Srinivasanin esseestä Puhun opiskelijoilleni pornosta (2021). Esseessään hän palaa tarkastelemaan 1970- ja 1980-luvun anti-pornografia feministien väitteitä pornon negatiivisesta vaikutuksesta ja uhkakuvista, sillä hän tunnistaa samankaltaisia huolia internetpornon parissa kasvaneiden opiskelijoidensa puheissa. Tämän yllättävän yhtäläisyyden pohjalta Srinivasan pohtii kriittisesti pornon vaikutusta sen kuluttajien seksuaaliseen psyykeen sekä seksuaalikasvatuksen mahdollisuuksia purkaa pornon mahdollisia haittavaikutuksia. Hänen opiskelijoidensa mielestä pornolle on aiheettomasti kasaantunut valta opettaa heille ”totuus” seksistä. Srinivasan itsekin tunnistaa pornon vallan ehdottaa tietynlaisia seksin ja seksuaalisuuden käsikirjoituksia katsojiensa mieleen. Tämä käsikirjoitus sanelee muun muassa sen, minkälaisia liikkeitä, eleitä ja ääniä seksin aikana tulee tehdä ja olettaa. Samanaikaisesti se määrittää oikeanlaiset halut, affektit sekä valtasuhteet, joita seksissä sopii olla. (2021, 41)

Srinivasanin opiskelijoiden mielestä tätä huonoa puhetta (eli vääristynyttä, vahingolliseksi miellettyä pornokuvastoa) vastaan tulisi taistella paremmalla puheella, eli paremmalla, monipuolisemmalla seksuaalisuuden representaatioilla sekä laadukkaammalla seksuaalikasvatuksella (2021, 62). Srinivasan ei kiellä näiden strategioiden hyödyllisyyttä, mutta näkee niissä taktisia heikkouksia sekä toteutukseen liittyviä haasteita. Hän on varuillaan sen suhteen, voiko pornon auktoriteettia todella purkaa sen oman toimintalogiikan sisältä tai haastaa kuvan lumoihin verrattuna niin tylsillä työkaluilla kuin pedagogiikka. Siksi hän ehdottaakin lisäkeinoksi jotain yllättävää: vastavoimaksi pornolle ja sen kasvavalle otteelle kollektiivisessa seksuaalisessa mielikuvituksessamme meidän tulisi kääntyä oman mielikuvituksemme puoleen ja vahvistaa kuvittelun voimaa. (2021, 70–71)

Sitä, tylpistääkö pornografia todella katsojansa seksuaalista mielikuvitusta, on hankala arvioida. Ylipäätään pornografian vaikutus katsojaansa on monimutkainen kysymys, johon ei ole olemassa yksinkertaista vastausta. Koska kyseessä on lajityyppi, on mahdotonta tyhjentävästi arvioida niin valtavan, sisäisesti ristiriitaisen ja kirjavan aineiston ideologiaa tai ideologisia vaikutuksia. Pornon puolesta voidaan argumentoida esimerkiksi toteamalla, että se tarjoaa kurkistusikkunan seksuaalisen fantasiamaailman moninaisiin ulottuvuuksiin ja fantasmaattisiin seksin esityksiin, joita eivät sido todellisen seksin lainalaisuudet. Eikö tämä osaltaan voi virkistää ja kiihdyttää seksuaalista mielikuvitusta? Pidän kuitenkin perusteltuna Srinivasanin väitettä siitä, että ”pornon katsominen aivan liian usein sammuttaa seksuaalisen mielikuvituksen, tehden siitä heikon, riippuvaisen, laiskan, kodifioidun. Seksuaalinen mielikuvitus muuntautuu mimesis-koneeksi, kykenemättömäksi luomaan omaa tai uutta” (2021, 70). Sisällöllisesti köyhän kulttuurituotteen tavoin porno ei pyri herättämään ristiriitoja katsojassa. Se ei kannusta omaan, itsenäiseen pohdintaan tai kriittiseen ajatteluun. Sanoma on selkeä ja tuttu, viesti yksinkertainen ja toimivaksi todettu.

Srinivasanin pohdinta liittyy osaksi laajempaa feministisen teorian kenttää, sillä seksuaalisen mielikuvituksen ja halun produktiivisista käyttöstrategioista on teoretisoitu feministisessä ajattelussa ennenkin. Yksi tunnetuimmista esimerkeistä on Audre Lorden essee ”Uses of the Erotic: The Erotic as Power” (2020[1984]), jossa Lorde argumentoi eroottisen puolesta. Hän näkee eroottisen arvokkaana voimavarana ja tiedonlähteenä, uudistavana, luovana ja provokatiivisena sisäisenä voimana. Lorden mukaan eroottisessa ei ole kyse siitä, mitä teemme, vaan miten terävästi ja syvästi kykenemme tuntemaan tehdessämme, eikä se näin ollen rajoitu vain seksuaalisuuden piiriin. (2020[1984], 42, 43) Eroottinen tieto toimii linssinä, jonka läpi tutkia olemassaolon kaikkia puolia. Kyseessä on ”jokaisen sisältä kumpuava, vakava vastuu, olla tyytymättä mutkattomaan, huonolaatuiseen, tavanomaiseen tai vain turvalliseen”. (2020[1984], 45)

Feministifilosofi Elizabeth Grosz puolestaan tarkastelee artikkelissaan Space, Time, and Perversion: Essays on the Politics of Bodies (1995) lesbona olemista ja lesbolaista halua kiinnostavalla tavalla. Grosz kritisoi länsimaalaisen tieteenhistorian näkemystä halusta puutteena, käsitteellistys, josta on pitkälti kiittäminen Platonia, Freudia ja Lacania (1995, 176, 179). Tekstissään Grosz tarjoaa Spinozan, Deleuzen ja Guattarin luentaan nojaten toisenlaisen näkökulman. Hänen mukaansa seksuaalisuus ja halu ovat liikehdintää, energioita, kokemuksia, tunteita ja impulsseja, deleuzelaisittain ”tulemisia” (becomings). Halu ei siis ole vain kyltymättömäksi tuomittu, negatiivinen puute, vaan liikkuvaa ja aktiivista; mekanismeja ja koneistoja; toimintaa, joka on täynnä mahdollisuuksia muutosvoimaan. (1995, 179–182, 184)

Satuin yhtä aikaa Srinivasanin esseen kanssa lukemaan Jen Beginin romaania Viileä Vaalea (Big Swiss, USA 2023). Mieleeni hehkumaan jäi erityisesti eräs kohtaus, joka tuntui toistavan Srinivasanin teesiä. Romaanissa tarinan toinen päähenkilö Flavia (fokalisoijalle lempinimeltään ”Big Swiss”) hakeutuu seksuaaliterapeutti Omin asiakkaaksi, sillä hän kärsii orgasmittomuudesta. Kun eräällä tapaamisella Flavia kertoo Omille, että on vihdoin lauennut elämänsä ensimmäisen kerran, haluaa Om tietää, minkä avulla Flavia orgasminsa sai. ”Hyödynsitkö fantasioita?” Om kysyy. Lyhyen suukopun jälkeen Flavia kertoo lauenneensa valokuville hulluruoho nimisestä koisokasvista. ”Sitä kasvaa pihallani, ja se tulee usein uniini”, hän jatkaa. Mikäli kyseinen satamien, joutomaiden ja puutarhojen kukkakasvi ei ole tuttu, hulluruoho on perinteinen lääke- ja taikakasvi, joka on alkaloidiensa vuoksi erittäin myrkyllinen. Sen kukka on rakenteeltaan säteittäinen, pitkätorvinen ja suppilomainen, väreiltään joko valkoinen tai sinipunainen. (Luontoportti 2026) Kiihottavaa? Kenties joillekin. Kiinnostavaa? Ehdottomasti.

Ajatus seksuaalisen mielikuvituksen potentiaalista sekä hulluruohosta kietoutuvat päässäni yhteen. Kohtaus muistutti, että halu (niin seksuaalinen kuin sen ulkopuolinenkin) voi olla abstraktia, häilyväistä ja outoa. Esimerkki ohjaa kysymään: Milloin viimeksi olet halunnut jotain, joka yllättää sinut? Ja jatkokysymyksen: milloin viimeksi olet pysähtynyt tämän halun äärelle ja miettinyt, mistä se kumpuaa? Mitä sillä halulla voisi tehdä? Kuvitellut sitä eteenpäin, kuljettanut suuntiin, jotka luovat jotain kiinnostavaa, jotain ihmettelyn arvoista.

Kuvittelu voi tuoda esiin uusia merkityksiä ja muotoja, rikkoa normeja ja konventioita. Se vaatii työstöä ja kontrollista irti päästämistä, tarjoaa mielihyvää ja vapautta. Kuvittelu sallii sisäänsä ambivalenssin, keskeneräisyyden, leikillisyyden ja omaäänisyyden. Sen avulla voimme löytää ja nostaa esiin kaiken oudon, ihmeellisen, ylevän, riskialttiin ja maagisen. Ajatella uudella tavalla, löytää ratkaisuja ja väyliä, joita emme ole aiemmin uskaltaneet tutkailla.

Juuri näistä samoista piirteistä on myös aidosti laadukas taide ja kulttuuri tehty. Luonnollisesti kuvittelun vaalimisen tulisi siis olla prioriteetti. Mutta miten tekijöillä on varaa kuvitteluun ja sen tuottamiin omituisen mallisiin, mutta taivaallisen herkullisiin hedelmiin, jos siitä ei kulttuurialan sisäisissä rakenteissa palkita.

Mitä kulttuurin sisällölliseen köyhtymiseen tulee, ei tarvitse olla kovinkaan nokkela arvellakseen, että hankalat ajat jatkuvat. Vaikka tekijöillä itsellään olisi uutta sanottavaa vaikka millä mitalla, ovat monet teoksen sisällölliseen laatuun vaikuttavat ratkaisut rahoittajien viimekätisen päätäntävallan sanelemaa. Näiden taide- ja kulttuurialan rakenteellisten ja taloudellisten ongelmien vuoksi pelkään pahoin, että meidän on turha odottaa uusien kertomusten, representaatioiden ja tarinoiden riemuvoittoa ainakaan lähiaikoina. Siksi vastavoimana meidän on käännyttävä oman kuvittelumme ja mielikuvituksemme varaan. Olla tyytymättä heikkoihin, säännönmukaisiin ja laiskoihin ratkaisuihin, jotta emme muutu kykenemättömäksi luomaan omaa ja uutta. Eroottisen lailla ammentaa kuvittelusta voimaa sekä käyttää tiedonlähteenä, jonka avulla selviämme tämän kurjistamisen ajan läpi ja olennaisesti pidämme mielemme terävänä ja kirkkaana, jotta parempien aikojen jälleen koittaessa tiedämme, mitä haluamme tehdä.

LÄHTEET:
Jen Beagin (2023). Viileä Vaalea. Alkuteos Big Swiss. Suomennos Maria Lyytinen. Otava, 396 s.
Grosz, Elizabeth (1995). Refiguring Lesbian Desire. Teoksessa Space, Time, and Perversion: Essays on the Politics of Bodies. Routledge. 173–185
Lorde, Audre (2020[1984]). Uses of the Erotic: The Erotic as Power. Teoksessa Sister Outsider. Penguin Books. 41–48
Luontoportti (2026). Hulluruoho, <https://luontoportti.com/t/1709/hulluruoho> (linkki tarkistettu 8.3.2026)
Srinivasan, Amia (2022). Puhun opiskelijoilleni pornosta. Teoksessa Halun politiikka. Englanninkielinen alkuteos: The Right to Sex: Feminism in the Twenty-first Century. Helsinki: Gummerus. 33–71

LUE LISÄÄ ARTIKKELEITA

Essee | 1/25

Seksiä, glamouria ja ohimenevyyttä

Tuomi Helander

Kuva: Eelia Leikas

Andy Warhol, David Hockney, Mao Zedong, Marilyn Monroe, Campbellin tomaattikeittopurkki, DC:n supersankarit sekä Roy Lichtensteinin maalaukset Crying Girl ja Whaam!. Ei, tämä ei ole uusi säkeistö Billy Joelin We Didn’t Start the Fire –kappaleeseen. Mikä näitä sitten yhdistää? Tietysti 1950-luvun puolivälissä syntynyt, Britanniasta kotoisin oleva akateeminen ja intellektuaalinen taidesuuntaus, joka sai karkeamman sisaruksensa Yhdysvalloissa 1960-luvulla dadan innoittamana. Luetteloituna nämä kuvat, esineet ja henkilöt eivät sovi toistensa kanssa samaan kastiin, mutta esteettisesti niissä on paljon samaa. Tämä populaarikulttuurin kyllästämä postmodernistinen mainonnasta, elokuvista, televisiosta ja massamediasta ammentava estetiikka on tuttua kaikille. Tämä estetiikka on edelleen nähtävissä tietyllä tavalla vielä hyperpopin ja brainrot-kulttuurin aikakaudella jonkinlaisena metamodernismina meemikulttuurin välittämänä.
Kyse on visuaalisesti niin vaikutusvaltainen liikehdintä, että se löytyy jopa kännyköiden kuvanmuokkausasetuksista. Siis se klassinen neljän kuvan sarja, jossa eri vastavärit leikkivät ja kuva vääristyy mukamas pop-taiteeksi. Kuten alun lista jo osoittaa, pop-taide määrittelee kuvakulttuuria massamedian keinoin. Fakta ja fiktio, yksityinen ja julkinen, arkinen ja kuuluisa tuodaan yhteen. Hierarkiat rapistuvat. Näin ollen tietystä tomaattikeittopurkista tai sarjakuvapaneelista voi tulla ajan kanssa visuaalisesti yhtä kuuluisia kuin nykyjulkkiksista. Ne ovat itsessään brändättyjä kuvia. Pop-taiteessa niin esineistä kuin ihmisistäkin tulee readymade-taideteoksia.

Pop-taide oli monella tapaa tutkiskelevaa ja tarkkailevaa. Brittiläinen pop-taide tarkasteli amerikkalaista kulttuuria ulkoapäin ja tutki samalla, miten massakulttuuri vaikutti ihmisten elämäntyyliin. Myöhemmin amerikkalainen pop-taide syntyi oman kulttuurin introspektion tarpeesta, sekä vastaiskuna abstraktiudelle. Selvä representaatio ja tummat sarjakuvamaiset ääriviivat ajoivat suuntausta. Se siis sai jo näin alussa erilaisia tasoja päälleen. Jo tuossa vaiheessa massamedia oli pysäyttämätön entiteetti, jota oli vaikeaa käsitellä kokonaisuudessaan. Siksi pop-taide onkin fragmentoitunutta, minkä kautta se luo illuusion kokonaisuudesta. Se on sisältä ja ulkoa tarkkailevaa, maailmanlaajuista, rajat rikkovaa, nopeasti leviävää ja nopeasti tuotettavaa. Yksi suuntauksen tärkeimmistä hahmoista, taiteilija Richard Hamilton määritteleekin pop-taidetta seuraavasti manifestimaisessa kirjeessä ystävälleen:

“Pop Art is: Popular (designed for a mass audience), Transient (short-term solution), Expendable (easily forgotten), Low cost, Mass produced, Young (aimed at youth), Witty, Sexy, Gimmicky, Glamorous, Big business.”

Eli seksikäs, nuorekas ja glamour. Ei ensimmäiset adjektiivit, joita olisin itse lähtenyt käyttämään kuvaillessani tätä taidesuuntausta. Hektinen, päällekkäinen, räikeä. Nämä ovat ajatuksia, joita minulla syntyy, kun katson pop-taideteoksia. Ainakin niitä kaikista kuuluisimpia. Hamiltonin sarkasmi käy järkeen, kun pop-taidetta tutkiskelee. Osuvaa on myös se, miten nopeasti mielemme saattavat assosioida pop-taiteen tiettyyn taiteilijaan. Koko estetiikka kun perustuu kuuluisuuteen ja tunnistettavuuteen. Kun yksi taideteos tai taiteilija valikoituu yleiseksi kiinnostuksenkohteeksi, koko suuntaus tiivistyy ja pelkistyy. Yksittäiset kuvat tai taiteilijat edustavat katsojalle kokonaisuutta.

Andy Warholin ja David Hockneyn lisäksi kuuluisia pop-taiteilijoita ovat muun muassa edellä mainittu Richard Hamilton, Eduardo Paolozzi, Peter Blake, Pauline Boty, Richard Smith, Joe Tilson, Marisol Escobar ja myöhemmin Yayoi Kusama, joka tunnetaan pilkullisista kurpitsoistaan. Lisäksi Euroopassa, Japanissa, Venäjällä ja Kiinassa kehittyivät omat versionsa pop-taiteesta, mikä todistaa tämän yksinkertaisen estetiikan maailmanlaajuisuuden. Aivan kuten massamedia, josta pop-taide ammensi, levisi sekin kulovalkean tavoin. Kiinassa pop-taide sekoittui sosialistiseen realismiin ja siitä tuli poliittista. Venäjällä pop-taiteesta taas tuli mielenilmaus valtion virallista sosialistisen realismin linjaa kohtaan ja siitä puhuttiin nimellä sots art.

Materiaalisuus ja erilaiset tavat tuottaa pop-taidetta vaihtelivat ja vähemmän tunnetuksi ovat jääneet muun muassa edellä mainittujen taiteilijoiden surrealistiset veistokset. Pop-taide tuntuu olevan samalla hyvin itsetietoista ja itseironista, mutta omalla tavallaan vilpitöntä ja vaatimatonta visuaalista kohinaa. Tietyllä tapaa tämä suuntaus nihilismin sijaan juhlistaa kuvastoa, joka meidän arjessamme liikkuu ja onnistuu todistamaan taiteen erikoisen kyvyn muuntautua ja haastaa traditiota. Taide näkyy arjessa muun muassa suunnittelun, designin, muodin ja arkkitehtuurin kautta. Pop-taide tuo esiin kaikkea tätä ja julistaa arkisuuden, jopa mainokset, taiteen arvoiseksi. Nykyajan arkisuus, eli meemit ja intertekstuaalisuus sopivat pop-taiteeseen kuin sulkahattu Nuuskamuikkuselle.

Myös TikTok videoiden ja meemien tuottamat hokemat muuttuvat osakseen pop-taiteeksi, jonka elinikä on kuitenkin hyvin lyhyt. Materiaalisuus ja jäljentäminen olivat tärkeitä lyömäaseita pop-taiteelle. Ironisesti pop-taiteen voima tuli toistettavuudesta – nykyaikana matkittavuudesta –, mutta se typistyi muutamaan kuvaan, jotka liikkuvat nyt osana taidekaanonia kuin mitkäkin 1600-luvun maalaukset. Liikkeen alkuajan ironia ja nihilismi siis tietyllä tapaa palaavat, kun puhutaan kuuluisien pop-taide maalauksien kohtaloista. Ne ovat jääneet oman kuuluisuutensa vangeiksi. Ehkä niiden ei koskaan pitäisi olla museoissa ja ehkäpä TikTok, YouTube ja Instagram toimivat visuaalisena museona tuleville pop-taiteen teoksille, jotka palavat kuin tulitikku molemmista päistä. Hamiltonin manifesti pop-taiteen hetkellisyydestä ja unohdettavuudesta valuu alas viemäristä. Tomaattikeitosta on tullut kulttuurinen fossiili.