Älä kerro tätä kenellekään
Pääkirjoitus | 2/25
kuva: Kira Holopainen
Oliver Tomar
Kerron sinulle seuraavaksi jotain todella luottamuksellista ja toivon, että se jäisi vain meidän välillemme. Juorua ei nimittäin sanota ääneen väkijoukossa, näyttelyn avajaisissa, elokuvan kutsuvierasnäytöksessä tai lehden julkkareissa. Mitä todella ajattelit teoksesta? Se oli täyttä paskaa? Samaa mieltä. Puhukaamme siitä vain suljettujen ovien takana tai yksityisissä viestiketjuissa.
Sanotaan, että kaikki juoruilevat. Sanotaan, että juorut rakentavat solidaarisuutta ja vahvempia yhteisöjä. Juorut määrittelevät, mitkä ovat yhteisön arvot, mikä on hyväksyttävää tai halveksuttavaa käytöstä. Näin juoru auttaa vahtimaan yhteisön sisäistä valtaa. Juoruilun yhteisöllisestä, feministisestä funktiosta on kirjoitettu paljon, esimerkiksi Kelsey McKinneyn aikaisemmin tänä vuonna julkaistussa tietokirjassa You Didn’t Hear This From Me: Notes on the Art of Gossip. McKinney lähestyy juoruilua juuri tästä feministisestä näkökulmasta, jossa juoruilu nähdään naisisen yhteisöllisyyden rakentajana. Tähän jo valtavirtaistuneeseen näkökulmaan liittyy myös ajatus siitä, että juoruilun jyrkkä vastustaminen voidaan nähdä jopa misogyynisenä tekona. Tämän juoruiluun liittyvän “diskurssin” kiteyttää ytimeikkäimmin digitaalisiin arkistoihin erikoistunut, akateeminen IT-girl ja malli Mindy Seu Subway Takes -haastattelussaan. Somevideossa Seu istuu New Yorkin metrossa ja käyttää minuutin mittaisen “hot take” -jaksonsa kannustaen katsojia juoruilemaan enemmän. Kun haastattelija kyseenalaistaa väitteen, Seu selittää juoruilun negatiivisen konnotaation antropologisesta ja etymologisesta näkökulmasta. “Another mans shit talk is a another woman’s safety net”, hän kiteyttää.
Tästä näkökulmasta juoru on se mies, josta jo fuksisyksynä kuulet varoittavia tarinoita. Juoru on se DJ, jonka keikalla ei kannata näyttäytyä. Juoru kertoo, kuka on koulu- tai työpaikkakiusaaja, kuka petti ketä, kuka valehteli ja kenen sydän särkyi.
Samalla vallitsevaan naisliikkeeseen vetoavaan näkökulmaan on syytä suhtautua kriittisesti. Ei ole tavatonta, että feminismin taakse verhoutumista käytetään oikeuttamaan täysin törkeää paskanpuhumista “voimauttavana” tekona. Tuskin todella on kyse on voimaantumisesta, jos se tapahtuu jonkun toisen maineen kustannuksella. Juoruilun kritiikkiä täytyy kuitenkin lähestyä varovasti, sillä amerikkalainen oikeisto on hiljattain alkanut puhua “toksisesta feminiinisyydestä”, jonka ilmentymäksi juoruilu työpaikoilla on nimetty. Tälle näkökulmalle näkyvyyttä on aiemmin tässä kuussa antanut sellainenkin legacy-lehti kuin The New York Times.
Jos juoruilu yhteisöissä on aina keino säädellä valtaa, rinnastus median yhteiskunnalliseen vallanvahtikoirarooliin on ilmeinen. Hyvän juorun ominaispiirre on kenties kiinnostava tarinankerronta, mutta samaa voisi sanoa taustoittavasta journalismista. Molempia koskeva tarinnallistavuus pätee erityisesti huomiotalouden aikana, sillä kuulija tai lukija on pidettävä kiinnostuneena. Tekstin täytyy olla mehukasta ja houkuttelevaa. Toimittajille sanotaan usein, että kirjoittaa pitäisi siitä, mistä kertoisi kaverille baarissa. Kansainvälisesti toimittajakoulutuksesta puhutaan joskus halventavaan sävyyn “juoruilututkintona”. Mikä siis on juoruilun ja journalismin välinen suhde ja mihin vedetään raja niiden välillä?
Molemmilla käsitteillä on keskeinen suhde totuuteen. Juoruilua koskee etiketti, journalismia etiikka. Valheellinen journalismi ei ole eettistä, ei myöskään valheellinen juoruilu. Ihmisten välisen luottamuksen ylläpitäminen on tärkeää, samoin kuin yleisön ja median välinen luottamus. Faktan tarkistaminen saattaa olla aikamme toimittajien suurin vastuu. Spekulaatioita ja valheita ei saa julkaista, mutta tuleeko epämääräisen tiedon äärellä vaieta kokonaan? Jo muutaman vuoden ajan Punkstoo-tilin ympärillä käytyä keskustelua voi pitää esimerkkinä siitä, miten yksittäistapauksista voidaan kertoa vapaammin sosiaalisessa mediassa verrattuna journalistiseen metoo-käsittelyyn.
Kuinka voimme määrittää, millainen juoruilu on voimaannuttavaa ja hyödyllistä, ja millainen vastuutonta huhupuhetta? Vastausta voi hakea esimerkiksi kriitikko Vinson Cunninghamin ajatuksesta. Hän huomauttaa, että #metoo-liike toimii siksi, että puhuja on ensimmäisessä persoonassa. Juoru on usein kolmannen persoonan kertomus, ulkopuolisen tarina. Cunningham näkee pahansuopaisessa lörpöttelyssä yhteyden Barthesin ajatukseen siitä, että kolmannessa persoonassa puhuminen on toisen ihmisen murhaamista. Ehkä hyödyllisen ja haitallisen juorun määrittääkin pronomini.
Huomio ja hiljaisuus liittyvät olennaisesti siihen, miten juoruja käsitellään mediassa. Mitä journalismi edes on, jos ei juorujen vastuullista julki kirjoittamista? Mutta älä kerro tätä kenellekään.
XOXO
Oliver Tomar
päätoimittaja
