Taloudesta puhutaan liikaa – siellä missä siitä ei tarvitsisi puhua

6 toukokuun, 2026 affektihallitus PÄÄKIRJOITUS  

Taloudesta puhutaan liikaa – siellä missä siitä ei tarvitsisi puhua


Pääkirjoitus | 1/26

Kuva: Olli Kuukasjärvi

Karita Pakarinen

Talouspuhe lävistää tällä hetkellä koko yhteiskunnan. Talous ei ole kasvanut 20 vuoteen, Suomen työllisyystilanne on Euroopan surkein ja kulttuurialaan on kohdistunut sitä horjuttavia leikkauksia. Poliitikkojen puheissa toistuu, kuinka lapsiperheitä on ajettu köyhyyteen, kuinka kaiken voisi tehdä reilummin (eli sinipunahallituksella) tai kuinka suomalaiset eivät kuluta. Suomen optimistisimmaksi mieheksi voisi nimetä Petteri Orpon, joka ilmoitti, että hallituksen tehtyä elinkeinoelämän toivomia uudistuksia olisi yritysten nyt aika kantaa vastuutaan ja työllistää. Kuka olisikaan voinut etukäteen tietää, ettei ammattiliikkeiden heikentäminen tai työntekijöiden irtisanomisen helpottaminen saisi yrityksiä palkkaamaan lisää? Sitähän elinkeinoelämä on koko ajan hokenut. Kaikki sympatiani siis Petterille. 

Yksi osoitus talouspuheen valtavirtaistumisesta, ja silkasta suosiosta, on se, että jopa Spotifyn viime vuoden kuunnelluin podcast oli Sijoituskästi. (Ei hätää rakas lukija, en ole unohtanut, että olemme vasta viime Efektissä käsitelleet Spotifyn epäeettisyyttä. Sen paikka markkinajohtajana on kuitenkin myönnettävä.) Niille, joille podcast ei ole tuttu, tiivistettäköön, että kyseessä on kahden nuoren kundin pitämä podcast, jonka missiona on (heidän omien sanojensa mukaan) tasa-arvoistaa mahdollisuus vaurastua. Demokraattiselta kuulostava tavoite, mutta hyödyllinen taloustieto jää sisällöissä kuitenkin paitsioon. Podcast on noussut otsikoihin päästettyään julkkiskokin laukomaan avoimen rasistisia kommentteja, paljastettuaan, miten turkulaisesta teinipopparista tuli self-made miljonääri sekä kaivettuaan Björn ”Nalle” Wahlroosilta tiedon siitä, onko tämä jo miljardööri. (Tätä ei tosin ole pystynyt edes Helsingin Sanomat luotettavasti tarkistamaan). Naisten vaurastumista, ja sitä kautta voimaantumista, taas on jo usean vuoden ajanut Mimmit sijoittaa -media, jota voi pitää yhtenä keskiluokkaisen girl boss -feminismin ilmentymistä. Mimmien merchiä lainatakseni täytyy toki myöntää, että tämäkin päätoimittaja tarvitsee rahaa enemmän kuin poikia.

Kirjassaan Hattaratalous (2024) ekonomisti ja ekologisen talouden tutkija Anni Marttinen kuvaa, kuinka talouden termit harvoin aukeavat ihmisille, jotka eivät ole perehtyneet talouskeskusteluun. Vaikealla kielellä pidetään Marttisen mukaan osa ihmisistä tahallaan keskustelun ulkopuolella. (Onneksi Marttisen Hattaratalouskurssi ja sen 23 luentovideota on ostettavissa saavutettavaan 199 € hintaan.) Niin kutsuttujen perinteisten talousmedioiden rinnalle ilmaantuneet uudet talousmediat ovatkin hyötyneet valtavirtaistuneesta talouspuheesta sekä yksilökeskeisyyden noususta, johon kuuluu vastuu omasta taloudesta, ja valjastaneet nuoren, eläkejärjestelmään luottamattoman yleisönsä kassavirraksi. 

Yksi isoimmista kysymyksistä, joita näihin uusiin talousmedioihin liittyy, on niiden operointi ilman institutionaalista vastuuta. Ne voivat hyödyntää sisällöntuottajien vapautta, eikä niillä ole silti ole journalistista vastuuta, kun toimintaa ei valvo esimerkiksi Julkisen sanan neuvosto. Samaan aikaan kasvavat yleisöt tuovat niille yhä enemmän valtaa. Talouspuheen, etenkin kansantajuisen sellaisen, lisääntyminen ei ole yksiselitteisesti huono asia. Koska talous vaikuttaa meistä jokaisen arkeen, on siitä voitava puhua tavalla, joka on ymmärrettävää muillekin kuin asiantuntijoille. Kyse on demokratiasta; jos poliittiset päätökset oikeutetaan taloudella, niiden perusteiden on oltava kansalaisten ymmärrettävissä. 

Kun keskustellaan julkisista menoista, kulttuuri asetetaan usein keinotekoisesti vastakkain esimerkiksi terveydenhuollon kanssa, kuin yhden tukeminen olisi suoraan pois toiselta. Todellisuudessa kukaan kulttuurin puolestapuhuja tuskin esittää, että teattereita, kirjastoja tai taidetta tulisi rahoittaa päihdetyön, vanhustenhoidon tai syöpähoitojen kustannuksella. Sen sijaan tehottomiksi todetut yritystuet ja ympäristölle haitalliset tukijärjestelmät olisivat leikkauslistan yläpäässä. Inhimillisesti ja yhteiskunnallisesti välttämättömien alojen laittaminen toisiaan vastaan kaventaa keskustelua ja luo vastakkainasettelua sinne, missä sitä ei todellisuudessa ole. 

Väitöskirjassaan Kamppailuja kulttuurista (2024) Kaisa Murtoniemi toteaa taloudesta tulleen kuitenkin tärkein mittari kulttuurin arvolle. Taidetta ja kulttuuria puolustetaan yhä useammin niiden tuottamilla työpaikoilla, kasvulla ja vientipotentiaalilla. Taloudelliset perustelut siirtävät painopisteen pois kulttuurin sisäisistä arvoista, kuten kriittisestä ajattelusta, yhteiskunnallisen keskustelun herättämisestä ja vallitsevien käsitysten haastamisesta. Tuloksena on paradoksi, jossa kulttuurin olemassaoloa perustellaan niillä samoilla mittareilla, joilla siitä leikataan. 

Efekti on 9-numeroisen historiansa aikana käsitellyt muun muassa kulttuurileikkauksia, kaupallisuuden vaikutuksia taiteeseen ja opiskelija-asumista. Tässä numerossa irvailemme surkealle työllisyystilanteelle. Kääntäessäsi sivua löydät myös esseen kaipuustamme sisältöihin, jossa näkyy ihmisen kädenjälki, esseen kuvittelun kuihtumisesta ja taiteen yksipuolistumisesta sekä haastattelun ketjuvapaiden elokuvateatterien yrittäjistä. Talous on vähintään kulttuurin köyhdyttämisen näkökulmasta sisällöissämme läsnä. Juhlanumeron lähestyessä lienee aika teroittaa meidän missiotamme. Vaikka taloussisältö on kovassa nosteessa, me olemme täällä taidetta, kulttuuria ja laadukasta journalismia varten. Maailmassa, jossa sisältöä tehdään koko ajan nopeammin, teemme juttuja, jotka kestävät aikaa, taidetta, joka on olemassa taiteen vuoksi, ja esseitä, joiden pohdintoja voit lukea kerta toisensa jälkeen. Ainakin siihen asti, kunnes paperisen lehden sivut hapertuvat ja lopulta hajoavat hyppysiisi.

LUE LISÄÄ ARTIKKELEITA
Read More

Älä kerro tätä kenellekään

25 marraskuun, 2025 affektihallitus PÄÄKIRJOITUS  

Älä kerro tätä kennellekään


Pääkirjoitus | 2/25

kuva: Kira Holopainen

Oliver Tomar

Kerron sinulle seuraavaksi jotain todella luottamuksellista ja toivon, että se jäisi vain meidän välillemme. Juorua ei nimittäin sanota ääneen väkijoukossa, näyttelyn avajaisissa, elokuvan kutsuvierasnäytöksessä tai lehden julkkareissa. Mitä todella ajattelit teoksesta? Se oli täyttä paskaa? Samaa mieltä. Puhukaamme siitä vain suljettujen ovien takana tai yksityisissä viestiketjuissa.

Sanotaan, että kaikki juoruilevat. Sanotaan, että juorut rakentavat solidaarisuutta ja vahvempia yhteisöjä. Juorut määrittelevät, mitkä ovat yhteisön arvot, mikä on hyväksyttävää tai halveksuttavaa käytöstä. Näin juoru auttaa vahtimaan yhteisön sisäistä valtaa. Juoruilun yhteisöllisestä, feministisestä funktiosta on kirjoitettu paljon, esimerkiksi Kelsey McKinneyn aikaisemmin tänä vuonna julkaistussa tietokirjassa You Didn’t Hear This From Me: Notes on the Art of Gossip. McKinney lähestyy juoruilua juuri tästä feministisestä näkökulmasta, jossa juoruilu nähdään naisisen yhteisöllisyyden rakentajana. Tähän jo valtavirtaistuneeseen näkökulmaan liittyy myös ajatus siitä, että juoruilun jyrkkä vastustaminen voidaan nähdä jopa misogyynisenä tekona. Tämän juoruiluun liittyvän “diskurssin” kiteyttää ytimeikkäimmin digitaalisiin arkistoihin erikoistunut, akateeminen IT-girl ja malli Mindy Seu Subway Takes -haastattelussaan. Somevideossa Seu istuu New Yorkin metrossa ja käyttää minuutin mittaisen “hot take” -jaksonsa kannustaen katsojia juoruilemaan enemmän. Kun haastattelija kyseenalaistaa väitteen, Seu selittää juoruilun negatiivisen konnotaation antropologisesta ja etymologisesta näkökulmasta. “Another mans shit talk is a another woman’s safety net”, hän kiteyttää. 

Tästä näkökulmasta juoru on se mies, josta jo fuksisyksynä kuulet varoittavia tarinoita. Juoru on se DJ, jonka keikalla ei kannata näyttäytyä. Juoru kertoo, kuka on koulu- tai työpaikkakiusaaja, kuka petti ketä, kuka valehteli ja kenen sydän särkyi.

Samalla vallitsevaan naisliikkeeseen vetoavaan näkökulmaan on syytä suhtautua kriittisesti. Ei ole tavatonta, että feminismin taakse verhoutumista käytetään oikeuttamaan täysin törkeää paskanpuhumista “voimauttavana” tekona. Tuskin todella on kyse on voimaantumisesta, jos se tapahtuu jonkun toisen maineen kustannuksella. Juoruilun kritiikkiä täytyy kuitenkin lähestyä varovasti, sillä amerikkalainen oikeisto on hiljattain alkanut puhua “toksisesta feminiinisyydestä”, jonka ilmentymäksi juoruilu työpaikoilla on nimetty. Tälle näkökulmalle näkyvyyttä on aiemmin tässä kuussa antanut sellainenkin legacy-lehti kuin The New York Times.

Jos juoruilu yhteisöissä on aina keino säädellä valtaa, rinnastus median yhteiskunnalliseen vallanvahtikoirarooliin on ilmeinen. Hyvän juorun ominaispiirre on kenties kiinnostava tarinankerronta, mutta samaa voisi sanoa taustoittavasta journalismista. Molempia koskeva tarinnallistavuus pätee erityisesti huomiotalouden aikana, sillä kuulija tai lukija on pidettävä kiinnostuneena. Tekstin täytyy olla mehukasta ja houkuttelevaa. Toimittajille sanotaan usein, että kirjoittaa pitäisi siitä, mistä kertoisi kaverille baarissa. Kansainvälisesti toimittajakoulutuksesta puhutaan joskus halventavaan sävyyn “juoruilututkintona”. Mikä siis on juoruilun ja journalismin välinen suhde ja mihin vedetään raja niiden välillä?

Molemmilla käsitteillä on keskeinen suhde totuuteen. Juoruilua koskee etiketti, journalismia etiikka. Valheellinen journalismi ei ole eettistä, ei myöskään valheellinen juoruilu. Ihmisten välisen luottamuksen ylläpitäminen on tärkeää, samoin kuin yleisön ja median välinen luottamus. Faktan tarkistaminen saattaa olla aikamme toimittajien suurin vastuu. Spekulaatioita ja valheita ei saa julkaista, mutta tuleeko epämääräisen tiedon äärellä vaieta kokonaan? Jo muutaman vuoden ajan Punkstoo-tilin ympärillä käytyä keskustelua voi pitää esimerkkinä siitä, miten yksittäistapauksista voidaan kertoa vapaammin sosiaalisessa mediassa verrattuna journalistiseen metoo-käsittelyyn.

Kuinka voimme määrittää, millainen juoruilu on voimaannuttavaa ja hyödyllistä, ja millainen vastuutonta huhupuhetta? Vastausta voi hakea esimerkiksi kriitikko Vinson Cunninghamin ajatuksesta. Hän huomauttaa, että #metoo-liike toimii siksi, että puhuja on ensimmäisessä persoonassa. Juoru on usein kolmannen persoonan kertomus, ulkopuolisen tarina. Cunningham näkee pahansuopaisessa lörpöttelyssä yhteyden Barthesin ajatukseen siitä, että kolmannessa persoonassa puhuminen on toisen ihmisen murhaamista. Ehkä hyödyllisen ja haitallisen juorun määrittääkin pronomini. 

Huomio ja hiljaisuus liittyvät olennaisesti siihen, miten juoruja käsitellään mediassa. Mitä journalismi edes on, jos ei juorujen vastuullista julki kirjoittamista? Mutta älä kerro tätä kenellekään.

XOXO
Oliver Tomar
päätoimittaja

LUE LISÄÄ ARTIKKELEITA
Read More

Tylkkäriin ei tarvitse tyytyä

7 toukokuun, 2025 affektihallitus PÄÄKIRJOITUS  

Tylkkäriin ei tarvitse tyytyä


Pääkirjoitus | 1/25

kuva: Kira Holopainen

Oliver Tomar

Opiskelijoille suunnattu journalismi on kriisissä, tai ainakin ylioppilaslehdet ovat kriittisessä murrosvaiheessa. Kyseessä saattaa olla jopa lajin lopullisen häviämisen vaara; Lapin ylioppilaslehti on lopetettu ja Helsingin Ylioppilaslehden tulevaisuus on uhattuna säästösyistä. Ylkkärin kurjistumisesta tiedetään jo ainakin se, että jatkossa lehteä ilmestyy taas yksi numero vuodessa vähemmän kuin ennen. Kulttuurileikkausten hengessä, ilmestymättä jää kevään viimeiseksi lehdeksi kaavailtu suuri kulttuurinumero. Kerromme kaiken olennaisen kulttuurikentän systemaattisesta köyhdyttämisestä seuraavalla sivulla.

Samanlaisia keskusteluja Tylkkärin rahoittamisesta on alettu käymään myös TYYn piirissä. Edustajistossa on ehdotettu muun muassa lehden muuttamista vapaaehtoistyöllä toimivaksi. Meidän pitäisi olla tästä huolissamme, mutta hiljaista on. Miksi emme puolusta Tylkkäriä samalla mitalla kuin Ylkkäriä puolustetaan? Miksei Tylkkäri itse puolusta omaa oikeuttaan jatkaa journalistista toimintaa? Yksi syy voi olla se, ettei Tylkkäri ylipäätään käy kriittistä keskustelua yliopistomaailman aiheista muiden ylioppilaslehtien tavoin.

Lehden rahoituksen ollessa uhattuna, Ylioppilaslehti on lähtenyt rohkeasti kritisoimaan ja tutkimaan HYYn tekemiä taloudellisesti vastuuttomia valintoja. Ylioppilaslehdet ovat muutenkin olleet aktiivisesti ottamassa kantaa yliopistomaailman murrokseen ja sivistyksen alas ajamiseen. Viimeisen vuoden aikana Jylkkärin ja Ylkkärin pääkirjoituksissa on puitu muun muassa sivistyksen katoamista, yliopistodemokratian romahtamista, poliittista teatteria ja korkeakoulujen englanninkielistymistä. Toisin sanoen, keskustelua on käyty kaikesta siitä, mistä Hanna Kuusela kirjoittaa teoksessaan Syytös – Muuan akateeminen komitragedia (Vastapaino 2024). Samaan aikaan Tylkkärin pääkirjoitukset ovat puolestaan käsitelleet kasvisruoan pakottamista, oranssin miehen vaalivoiton vähäpätöisyyttä ja kesätöiden hakemista. 

Ylioppilaslehtien aseman heikentyminen tarkoittaa keskustelukulttuuriin näivettymistä. Kuka uutisoi yliopiston omista asioita, jos ei ylioppilaslehti? Huolta herättää myös kysymys siitä,  missä nuorten toimittajien olisi tarkoitus työllistyä, jos ylioppilaslehdet menettävät paikkansa? Missä ovat parikymppiset toimittajat – ja mikä journalistinen media tavoittaa saman ikäiset lukijat? Ylioppilaslehdet ovat ennen kaikkea nuorten journalismia – ja nuoret ansaitsevat medioita, kuten Roosa Welling asian esittää Ylioppilaslehden abinumeron pääkirjoituksessa. 

Ruotsissa ylioppilaslehdet ovat tehneet digitaalista siirtymää jo jonkin aikaa. Paperilehden korvaaminen verkkomedialla ei välttämättä ole taloudellisesti valtavan merkittävä säästö, sillä verkkoon siirtyminen vaatii paljon resursseja. Ekonominen perustelu ei kuitenkaan käsitä fyysisen median ensisijaista ylivoimaisuutta. Paperilehti on haptisesti parempi lukukokemus. Verkkomedioiden ympäristö on luonteeltaan hajanainen, eikä Tylkkärin kannata seurata Ruotsin tietä. Ylioppilaslehti ei ole kilpailukykyinen media verkossa, sillä lukevilla opiskelijoilla on jo tarpeeksi digitaalisen median alustoja. Printtilehden tuntua ei etenkään tule korvaamaan alati yleistyvät roskapostin sekaan katoavat uutiskirjeet. Minulla ei ainakaan riitä tekno-optimismia uskoa Substack-sisällön saavutettavuuteen. Sähköpostilista on luonteeltaan aina salaseura, ihan sama kuinka paljon sitä markkinoi. Fyysinen lehti on myös kaunis esine, kuten olet kenties tätä lehteä pidellessäsi huomannut.. Nämä ovat arvoja, jotka saattavat pelastaa printtimedian nuorten keskuudessa. Printtilehti on demokratisoiva voima ajassa, jossa keskustelukulttuuri kuplaantuu ja ymmärrämme toisiamme yhä vähemmän. Paperisella Tylkkärillä on näkyvä paikka Turun katukuvassa ja kampuksella, eikä tätä asemaa kuulu vaarantaa. 

Tylkkärin tulevaisuus on edustajiston käsissä. Meiltä, tulevilta viestinnän ammattilaisilta, vaaditaan nyt vastapuheenvuoroa lehden olemassaolon puolesta. Vaikka Tylkkäri ei kautta linjan ole laadultaan yhtä kovaa kamaa kuin Helsingin tai Jyväskylän ylioppilaslehdet, olisi järjetöntä kieltää, etteikö laajalevikkinen printtilehti yliopiston omista asioista ole valtavan tärkeä media, jota ei kuulu ottaa itsestäänselvyytenä. Tylkkärin kokoisella alustalla olisi mahdollista käydä merkittäviä keskusteluja yliopiston hallinnon ja ylioppilaskunnan päätöksistä, tieteestä, tutkimuksesta ja opiskelijoita puhuttelevista aiheista purevalla tavalla. Tällä hetkellä Tylkkäri ei täytä tätä ideaalia, mutta se ei tarkoita, etteikö se tulevaisuudessa voisi. Parempi Tylkkäri ei ole pelkkää utopiaa. Lehden laadussa täytyy ottaa huomioon, että Tylkkäri toimii pitkälti toimituksen avustajien juttujen voimalla. Parempi Tylkkäri on siten myös meistä toimittajista kiinni. Efekti vaatii TYYltä sekä Tylkkäriltä kunnianhimoisempaa ja kriittisempää journalismia. Lukemisen arvoisia juttuja. Tulemme toistaiseksi paikkaamaan Tylkkärin jättämää kriittisen keskustelun aukkoa, mutta toivottavasti näin ei jatku pitkään. Turku ansaitsee pysyvän ja paremman Tylkkärin. 

LUE LISÄÄ ARTIKKELEITA
Read More