Kuivuuko kuvittelu kasaan? – pohdintaa eroottisesta mielikuvituksesta


Essee | 1/26

Kuivuuko kuvittelu kasaan? – pohdintaa eroottisesta mielikuvituksesta

Liina Leikkonen


Kuvittelukyky on yksi yhteiskunnan ilmapuntareista, esittää Liina Leikkonen esseessään. Leikkonen pohtii kuvittelun tarjoavan edellytyksiä tulevaisuudenuskoon, vastakuvastoon sekä vastarintaan. 

Jo pitkään jatkunut laaja-alainen taloudellinen epävarmuus ja leikkauspolitiikka ovat näivettäneet kulttuurialalla käytettävissä olevaa varallisuutta varmoilla saksien liikkeillä. Kulttuurialan toimijoiden inhimillisen kärsimyksen sekä rahoitusta saavien projektien vähäisemmän määrän lisäksi rahoituksen puute heijastuu suoraan siihen, minkälaiset projektit näkevät päivänvalon. Kyseessä on siis määrällisen lisäksi myös laadullinen ongelma. Rahoittajien silmissä kiinnostavia ovat projektit, joissa riskit ovat vähäiset ja yleisön kiinnostus taattu. Käytännössä eniten läpi viedään sitä ”peruskauraa”, moneen kertaan pureksittua ja toimivaksi todettua. Toisin sanoen ennalta-arvattavaa, tylsää ja sielutonta. Osaltaan laadullista köyhtymistä ruokkii myös taantumuksellinen ja ahdasmielinen poliittinen ilmapiiri, kuten oikeistokonservatismin sekä äärioikeistolaisuuden nousu. Niukkuuden ja yhä oikeistolaisempien arvojen ajassa tekijöillä vaikuttaa olevan taiteellista liikkumatilaa hyvin ahtaasti.

Kysymys kuuluu, miten vallitseva talouskuri, oikeistokonservatismin ja äärioikeiston nousu, sekä kulttuurimaailman ahdinko vaikuttavat ajatteluumme. Pelkään, että kykymme toiveikkuuteen, innovatiiviseen ajatteluun ja uusien tulevaisuuden horisonttien hahmottamiseen ovat uhattuina. Siksi ehdotan, että kuvittelu ja siihen panostaminen voisivat toimia tärkeänä vastavoimana kurjistus- ja niukkuuspolitiikan sumentamalle ajattelulle. Kuvittelun määrittelen tässä mielikuvituksellisuutena, luovana ja itsenäisenä ajatteluna. Uskon kuvittelukyvyn ensiarvoiseen tärkeyteen ja näen sen yhtenä yhteiskunnan ilmapuntareista. Jos kuvittelu kuivuu kasaan, ei meillä ole tarjota tulevaisuudenuskoa, ei vastakuvastoa eikä lopulta enää vastarintaakaan.

Lähestyn aihetta seksuaalisen mielikuvituksen kautta, sillä ajatukseni kuvittelun potentiaalista juontaa filosofi Amia Srinivasanin esseestä Puhun opiskelijoilleni pornosta (2021). Esseessään hän palaa tarkastelemaan 1970- ja 1980-luvun anti-pornografia feministien väitteitä pornon negatiivisesta vaikutuksesta ja uhkakuvista, sillä hän tunnistaa samankaltaisia huolia internetpornon parissa kasvaneiden opiskelijoidensa puheissa. Tämän yllättävän yhtäläisyyden pohjalta Srinivasan pohtii kriittisesti pornon vaikutusta sen kuluttajien seksuaaliseen psyykeen sekä seksuaalikasvatuksen mahdollisuuksia purkaa pornon mahdollisia haittavaikutuksia. Hänen opiskelijoidensa mielestä pornolle on aiheettomasti kasaantunut valta opettaa heille ”totuus” seksistä. Srinivasan itsekin tunnistaa pornon vallan ehdottaa tietynlaisia seksin ja seksuaalisuuden käsikirjoituksia katsojiensa mieleen. Tämä käsikirjoitus sanelee muun muassa sen, minkälaisia liikkeitä, eleitä ja ääniä seksin aikana tulee tehdä ja olettaa. Samanaikaisesti se määrittää oikeanlaiset halut, affektit sekä valtasuhteet, joita seksissä sopii olla. (2021, 41) 

Srinivasanin opiskelijoiden mielestä tätä huonoa puhetta (eli vääristynyttä, vahingolliseksi miellettyä pornokuvastoa) vastaan tulisi taistella paremmalla puheella, eli paremmalla, monipuolisemmalla seksuaalisuuden representaatioilla sekä laadukkaammalla seksuaalikasvatuksella (2021, 62). Srinivasan ei kiellä näiden strategioiden hyödyllisyyttä, mutta näkee niissä taktisia heikkouksia sekä toteutukseen liittyviä haasteita. Hän on varuillaan sen suhteen, voiko pornon auktoriteettia todella purkaa sen oman toimintalogiikan sisältä tai haastaa kuvan lumoihin verrattuna niin tylsillä työkaluilla kuin pedagogiikka. Siksi hän ehdottaakin lisäkeinoksi jotain yllättävää: vastavoimaksi pornolle ja sen kasvavalle otteelle kollektiivisessa seksuaalisessa mielikuvituksessamme meidän tulisi kääntyä oman mielikuvituksemme puoleen ja vahvistaa kuvittelun voimaa. (2021, 70–71)

Sitä, tylpistääkö pornografia todella katsojansa seksuaalista mielikuvitusta, on hankala arvioida. Ylipäätään pornografian vaikutus katsojaansa on monimutkainen kysymys, johon ei ole olemassa yksinkertaista vastausta. Koska kyseessä on lajityyppi, on mahdotonta tyhjentävästi arvioida niin valtavan, sisäisesti ristiriitaisen ja kirjavan aineiston ideologiaa tai ideologisia vaikutuksia. Pornon puolesta voidaan argumentoida esimerkiksi toteamalla, että se tarjoaa kurkistusikkunan seksuaalisen fantasiamaailman moninaisiin ulottuvuuksiin ja fantasmaattisiin seksin esityksiin, joita eivät sido todellisen seksin lainalaisuudet. Eikö tämä osaltaan voi virkistää ja kiihdyttää seksuaalista mielikuvitusta? Pidän kuitenkin perusteltuna Srinivasanin väitettä siitä, että ”pornon katsominen aivan liian usein sammuttaa seksuaalisen mielikuvituksen, tehden siitä heikon, riippuvaisen, laiskan, kodifioidun. Seksuaalinen mielikuvitus muuntautuu mimesis-koneeksi, kykenemättömäksi luomaan omaa tai uutta” (2021, 70). Sisällöllisesti köyhän kulttuurituotteen tavoin porno ei pyri herättämään ristiriitoja katsojassa. Se ei kannusta omaan, itsenäiseen pohdintaan tai kriittiseen ajatteluun. Sanoma on selkeä ja tuttu, viesti yksinkertainen ja toimivaksi todettu.

Srinivasanin pohdinta liittyy osaksi laajempaa feministisen teorian kenttää, sillä seksuaalisen mielikuvituksen ja halun produktiivisista käyttöstrategioista on teoretisoitu feministisessä ajattelussa ennenkin. Yksi tunnetuimmista esimerkeistä on Audre Lorden essee ”Uses of the Erotic: The Erotic as Power” (2020[1984]), jossa Lorde argumentoi eroottisen puolesta. Hän näkee eroottisen arvokkaana voimavarana ja tiedonlähteenä, uudistavana, luovana ja provokatiivisena sisäisenä voimana. Lorden mukaan eroottisessa ei ole kyse siitä, mitä teemme, vaan miten terävästi ja syvästi kykenemme tuntemaan tehdessämme, eikä se näin ollen rajoitu vain seksuaalisuuden piiriin. (2020[1984], 42, 43) Eroottinen tieto toimii linssinä, jonka läpi tutkia olemassaolon kaikkia puolia. Kyseessä on ”jokaisen sisältä kumpuava, vakava vastuu, olla tyytymättä mutkattomaan, huonolaatuiseen, tavanomaiseen tai vain turvalliseen”. (2020[1984], 45)

Feministifilosofi Elizabeth Grosz puolestaan tarkastelee artikkelissaan Space, Time, and Perversion: Essays on the Politics of Bodies (1995) lesbona olemista ja lesbolaista halua kiinnostavalla tavalla. Grosz kritisoi länsimaalaisen tieteenhistorian näkemystä halusta puutteena, käsitteellistys, josta on pitkälti kiittäminen Platonia, Freudia ja Lacania (1995, 176, 179). Tekstissään Grosz tarjoaa Spinozan, Deleuzen ja Guattarin luentaan nojaten toisenlaisen näkökulman. Hänen mukaansa seksuaalisuus ja halu ovat liikehdintää, energioita, kokemuksia, tunteita ja impulsseja, deleuzelaisittain ”tulemisia” (becomings). Halu ei siis ole vain kyltymättömäksi tuomittu, negatiivinen puute, vaan liikkuvaa ja aktiivista; mekanismeja ja koneistoja; toimintaa, joka on täynnä mahdollisuuksia muutosvoimaan. (1995, 179–182, 184)

Satuin yhtä aikaa Srinivasanin esseen kanssa lukemaan Jen Beginin romaania Viileä Vaalea (Big Swiss, USA 2023). Mieleeni hehkumaan jäi erityisesti eräs kohtaus, joka tuntui toistavan Srinivasanin teesiä. Romaanissa tarinan toinen päähenkilö Flavia (fokalisoijalle lempinimeltään ”Big Swiss”) hakeutuu seksuaaliterapeutti Omin asiakkaaksi, sillä hän kärsii orgasmittomuudesta. Kun eräällä tapaamisella Flavia kertoo Omille, että on vihdoin lauennut elämänsä ensimmäisen kerran, haluaa Om tietää, minkä avulla Flavia orgasminsa sai. ”Hyödynsitkö fantasioita?” Om kysyy. Lyhyen suukopun jälkeen Flavia kertoo lauenneensa valokuville hulluruoho nimisestä koisokasvista. ”Sitä kasvaa pihallani, ja se tulee usein uniini”, hän jatkaa. Mikäli kyseinen satamien, joutomaiden ja puutarhojen kukkakasvi ei ole tuttu, hulluruoho on perinteinen lääke- ja taikakasvi, joka on alkaloidiensa vuoksi erittäin myrkyllinen. Sen kukka on rakenteeltaan säteittäinen, pitkätorvinen ja suppilomainen, väreiltään joko valkoinen tai sinipunainen. (Luontoportti 2026) Kiihottavaa? Kenties joillekin. Kiinnostavaa? Ehdottomasti.

Ajatus seksuaalisen mielikuvituksen potentiaalista sekä hulluruohosta kietoutuvat päässäni yhteen. Kohtaus muistutti, että halu (niin seksuaalinen kuin sen ulkopuolinenkin) voi olla abstraktia, häilyväistä ja outoa. Esimerkki ohjaa kysymään: Milloin viimeksi olet halunnut jotain, joka yllättää sinut? Ja jatkokysymyksen: milloin viimeksi olet pysähtynyt tämän halun äärelle ja miettinyt, mistä se kumpuaa? Mitä sillä halulla voisi tehdä? Kuvitellut sitä eteenpäin, kuljettanut suuntiin, jotka luovat jotain kiinnostavaa, jotain ihmettelyn arvoista.

Kuvittelu voi tuoda esiin uusia merkityksiä ja muotoja, rikkoa normeja ja konventioita. Se vaatii työstöä ja kontrollista irti päästämistä, tarjoaa mielihyvää ja vapautta. Kuvittelu sallii sisäänsä ambivalenssin, keskeneräisyyden, leikillisyyden ja omaäänisyyden. Sen avulla voimme löytää ja nostaa esiin kaiken oudon, ihmeellisen, ylevän, riskialttiin ja maagisen. Ajatella uudella tavalla, löytää ratkaisuja ja väyliä, joita emme ole aiemmin uskaltaneet tutkailla.

Juuri näistä samoista piirteistä on myös aidosti laadukas taide ja kulttuuri tehty. Luonnollisesti kuvittelun vaalimisen tulisi siis olla prioriteetti. Mutta miten tekijöillä on varaa kuvitteluun ja sen tuottamiin omituisen mallisiin, mutta taivaallisen herkullisiin hedelmiin, jos siitä ei kulttuurialan sisäisissä rakenteissa palkita.

Mitä kulttuurin sisällölliseen köyhtymiseen tulee, ei tarvitse olla kovinkaan nokkela arvellakseen, että hankalat ajat jatkuvat. Vaikka tekijöillä itsellään olisi uutta sanottavaa vaikka millä mitalla, ovat monet teoksen sisällölliseen laatuun vaikuttavat ratkaisut rahoittajien viimekätisen päätäntävallan sanelemaa. Näiden taide- ja kulttuurialan rakenteellisten ja taloudellisten ongelmien vuoksi pelkään pahoin, että meidän on turha odottaa uusien kertomusten, representaatioiden ja tarinoiden riemuvoittoa ainakaan lähiaikoina. Siksi vastavoimana meidän on käännyttävä oman kuvittelumme ja mielikuvituksemme varaan. Olla tyytymättä heikkoihin, säännönmukaisiin ja laiskoihin ratkaisuihin, jotta emme muutu kykenemättömäksi luomaan omaa ja uutta. Eroottisen lailla ammentaa kuvittelusta voimaa sekä käyttää tiedonlähteenä, jonka avulla selviämme tämän kurjistamisen ajan läpi ja olennaisesti pidämme mielemme terävänä ja kirkkaana, jotta parempien aikojen jälleen koittaessa tiedämme, mitä haluamme tehdä.

LÄHTEET:
Jen Beagin (2023). Viileä Vaalea. Alkuteos Big Swiss. Suomennos Maria Lyytinen. Otava, 396 s. 
Grosz, Elizabeth (1995). Refiguring Lesbian Desire. Teoksessa Space, Time, and Perversion: Essays on the Politics of Bodies. Routledge. 173–185
Lorde, Audre (2020[1984]). Uses of the Erotic: The Erotic as Power. Teoksessa Sister Outsider. Penguin Books. 41–48
Luontoportti (2026). Hulluruoho, <https://luontoportti.com/t/1709/hulluruoho> (linkki tarkistettu 8.3.2026)
Srinivasan, Amia (2022). Puhun opiskelijoilleni pornosta. Teoksessa Halun politiikka. Englanninkielinen alkuteos: The Right to Sex: Feminism in the Twenty-first Century. Helsinki: Gummerus. 33–71

Kristen Stewart with a Movie Camera


Essee | 2/25

Kristen Stewart with a Movie Camera

– ajatuksia modernista erotiikasta ja The Chronology of Water -elokuvasta

Otso Pänttönen


Viime vuosien populaarielokuva on kamppaillut sosiopoliittisen murroksen jälkeisessä ajassa kehon, seksuaalisuuden moninaisuuden ja erotiikan kuvauksen kanssa. Erään Kalifornian yliopistossa toteutetun tutkimuksen mukaan Z-sukupolven elokuvakatsojat eivät enää kaipaa seksikohtauksia. Machoilu on out. Saatan suoristella mutkia luodakseni argumenttia amerikkalaisen elokuvan ongelmista kehollisen kuvaston kanssa, mutta mielestäni kyse on hyväksikäyttävän kuvauksen purkamisesta audiovisuaalisessa materiaalissa. Kuinka esittää viihteellistä ja affektiivista seksuaalisuutta sortumatta tietoiseen tirkistelyyn tai vastuuttomaan kuvaukseen? Kuinka kuvata esimerkiksi seksuaalista traumaa siten, ettei sorru toistamaan eksploitaatioelokuvan pornografisia kuvia tähdistä? François Truffaut ilmaisi aikanaan idean, että sodan vastaista sotakertomusta on mahdotonta tehdä elokuvan keinoin. Päteekö sama elokuvalliseen seksuaalisuuteen?

Kaksi hiljattain suuren suosion saavuttanutta teosta on mielestäni tarjonnut osaltaan kiinnostavat tavat käsitellä edellä mainittuja pulmia. Luca Guadagninon Challengers (2024) onnistui olemaan yleisön ja kriitikoiden suosikki freudilaisilla innuendoilla kyllästetyistä kuvistaan huolimatta ja toisena Sean Bakerin Anora (2024) ylsi jopa Oscar-akatemian suosikiksi räväkästä seksityöläisestä kertovalla “tuhkimotarinalla”. 

Vaikka Challengers onkin vähintään Letterboxd-konsensuksen mukaan “eroottinen elokuva”, ei se sisällä ainuttakaan paljastavaa seksikohtausta. Elokuvissaan monenlaista seksuaalisuutta käsitellyt ja alastomia kehoja useasti esittänyt Guadagnino ratkaisee Challengersissa sosiopoliittisen murroksen jälkeisen elokuvan ongelman asettamalla miehisen katseen naurunalaiseksi, hyödyntäen populaariviihteelle epäkonventionaalisia leikkaustekniikoita ja välttäen alastomien (nais)vartaloiden kuvausta. Koko Challengersin eetoksen voisi lähes tiivistää kuvaan Zendayan ilkikurisesta virneestä kahden muun miespuolisen tähden suudellessa toisiaan homoeroottisessa asetelmassa. Puettua ja epäeksplisiittiä seksuaalista sisältöä, miehinen katse käännettynä ja outoutettuna.

Vaikka Challengers osoittaa, että eksplisiitin kuvaston poisto voi toimia yhä jännitteellisessä ja eroottisessa kertomuksessa, se ei kuitenkaan vastaa kysymykseen alastomien kehojen kuvauksesta. Guadagninon teos toimii kuin ajatusleikkinä: “voisiko tenniksestä tehdä kiinnostavaa ja seksistä näkymätöntä?” Challengersin keino ratkaista epäeksploitatiivisen linssin ongelma on siis tiedostaa kameran läsnäolo jatkumoa rikkovalla leikkauksella ja fyysisesti mahdottomilla kuvakulmilla. Väitän, ettei tämä ole kuitenkaan laajasti sovellettava tapa esittää seksuaalisuutta tai alastomuutta elokuvassa. Mitä jos aihepiiri vaatii eksplisiittiä kuvastoa, tai käsittää tiloja, joissa alastomuus on välineellistä? Enter the ring, Anora!

Letterboxd’in aktiivikäyttäjä ja A24-koulukunnan kinofiili Sean Baker ammentaa ohjaajana laajasti genre-elokuvasta ja esittää elokuvissaan pohjois-amerikkalaista periferiaa näennäisen ymmärtäväisestä perspektiivistä. Suurin osa Bakerin elokuvista käsittelee seksityötä suhteessa vähäosaisemman amerikkalaisen väestön todellisuuteen. Bakerin teoksista tuoreimpana Anora sukeltaa aihepiiriin syvimmälle, nostaen eksoottisen tanssijan, prestiisi-prostituoidun keskiöön, tutkien tämän suhdetta intiimiin itseilmaisuun ja yläluokkaiseen elämäntyyliin.

Anora heijastaa Bakerin ymmärrystä katseen teorioista, väistäen miehisen himon kuvausta suhteessa Anora-hahmon fyysiseen toimintaan. Keskiössä olevaa oligarkin poikaa ja Anoran näennäistä rakastajaa kuvataan keskenkasvuisena, mekaanisena ja jopa impotenttina seksikumppanina. Anora ja tätä näytellyt Mikey Madison esiintyvät elokuvassa kuitenkin toistuvasti alasti, joskus koomisemmissa ja joskus vakavammissa merkeissä. Elokuvasta todella heijastuu kameratyöskentelyn ja leikkauksen kautta se, että Baker haluaa esittää Anoran kehon tiedostavana, seksuaalisena ja fyysisenä toimijana, seuraten tapahtumien kulkua hahmon näkökulmasta ja näyttäen tämän elämästä muutakin kuin pornografisen puolen. 

Bakerin kovasta yrityksestä huolimatta Anora ei kuitenkaan ratkaise kehollisen kuvaston ongelmaa modernissa ajassa. 4K-videon, striimaamisen, ilmaisten videoeditointiohjelmien, sekä AI-terästettyjen kuvien ajassa mikä tahansa paljastavaa kehollista kuvastoa sisältävä kohtaus voidaan irrottaa asiayhteydestään ja valjastaa pornografiseen käyttöön. Tämän kaltainen “ajatusleikki” kontekstista irroitetusta kuvastosta toimii itselleni elokuvia katsoessa eräänlaisena lakmustestinä siitä, ymmärtääkö elokuvantekijä miksi alastomuuden kuvaaminen ja seksikohtaukset voivat olla ongelmallisia hyvistä tarkoitusperistä ja näennäisestä huomaavaisuudesta huolimatta. Anoran tapauksessa minun on hankala olla kuvittelematta AZNuden, MrSkinin tai Celeb Jihadin kaltaisia tirkistelypornosivuja, joihin joku on kerännyt kaikki Mikey Madisonin alastomat hetket elokuvasta. Asiayhteys voi maalata ymmärrystä kuvastosta ja lisätä tulkintaa, mutta onko sillä mitään väliä, kun kuvan voi kuitenkin irroittaa kohtausten sarjasta? Anoran ja Madisonin kohdalla mielikuvasta epämiellyttävämmän tekee myös se, että roolistaan Oscar-palkittu näyttelijä kertoi avoimesti elokuvan pressikiertueella sivuttaneensa läheisyyskoreografin, kun sitä hänelle tarjottiin. Niin pohditulta ja huomaavaiselta kuin Anora voi lopputuloksena näyttääkin, vaati tekoprosessi tekijöiltään tarpeettomia riskejä, eikä teos lopullisessa muodossaan torju pornografiaa.

Päädyin tämän syksyn Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaalilla katsomaan Kristen Stewartin esikoisohjauksen The Chronology of Waterin (2025). Stewartille joskus itsekin naurahtaneena, menin elokuvaan kuitenkin avoimin mielin. Tiesin teoksen keränneen vaihtelevia, mutta varauksellisen positiivisia arvosteluja sen festivaalikiertueelta ja arvostan Stewartia luovana tekijänä yleisesti, vaikka en ole tämän töistä aina nauttinutkaan.

The Chronology of Water on löyhästi kuvailtuna elämäkertaelokuva yhdysvaltalaisesta kirjailijasta, Lidia Yuknavitchista, joka tulee lapsuudessaan oman isänsä seksuaalisesti hyväksikäyttämäksi. Elokuva seuraa Yuknavitchin elämää nuoruuden kilpauintiharrastuksesta aikuisiän päihdeongelmiin ja sitäkin myöhäisempään perhe-elämään, leikaten aina takaisin hahmon lapsuuden traumaattisiin kokemuksiin. Elokuva perustuu oikean Lidia Yuknavitchin samannimiseen omaelämäkertakirjaan.

Useimmiten en osaa enää nykypäivänä innostua elämäkertaelokuvista toistuvien juonikulkujen myötä. Vielä vähemmän innostun niin kutsutuista “period piece” -elokuvista, jotka sijoittuvat jonnekin 60- ja 80-lukujen välimaastoon. Olen nähnyt ne seepiat ikkunaverhot, huolitellut meikit ja kampaukset, sekä kuullut ne Blue Mondayt ja Bronski Beatit liian moneen kertaan. Turhan monesti olen kokenut elokuvien selittävän itseään auki ilmiselvillä kappalevalinnoilla ja kohtauksilla, joissa ongelmista kärsivä päähenkilö huutaa toiselle hahmolle ja jompikumpi poistuu huoneesta, kun näennäinen konflikti on saatu aikaan. Screenwriting 101.

The Chronology of Water pääsi kuitenkin yllättämään minut. Elokuva alkaa ilman suurempaa introa. Ääni ja kuva poksahtelevat välähdyksinä saliin. Dialogin alkaessa puhetta on ajoittain vaikea seurata, mutta laitan sen vielä tässä kohtaa Kristen Stewartin “mumblecore”-taipumusten piikkiin. Sitten yht’äkkiä dialogi kuulostaakin epämiellyttävän kompressoidulta, kuin epäammattimaiselta ASMR-nauhoitukselta, jossa hiljaisuudet tuntuvat riipaisevilta. Teos pitää minut silti mukanaan, leikaten TikTok-sukupolvelle kelvolliseen tahtiin useiden eri sijaintien, aikatasojen ja tilanteiden välillä. En kerkeä pysähtymään hahmon mukana iloihin tai epämiellyttäviin hetkiin tämän lapsuudessa. Mietin, onko päähenkilö sanonut ensimmäiseen 15 minuuttiin yhtäkään vuorosanaa, joka ei olisi ollut voice-over.

Mieleeni putkahtaa Christopher Nolanin Oppenheimerin (2023) alku, jossa Cillian Murphy paiskoo kärsivänä nerona lautasia seinään masennuksen merkkinä. Siinä missä edellä mainittu tuntui hämmentävältä ja turhan melodramaattiselta montaasileikkauskikkailulta, huomaan pysyväni nuoren ja sulkeutuneen Lidia Yuknavitchin matkassa. Kun hahmo masturboi kontrollinhakuisesti omassa huoneessaan, elokuva leikkaa jälleen väläyksinä uimaharjoituksiin ja vaivaannuttaviin kuviin antagonisoidusta isähahmosta, kertoja Yuknavitchin reflektoidessa kokemiaan tunteita. Kohtaus kuulostaa auki selitettynä graafiselta, inhottavalta ja teennäiseltä, mutta kokemukseni kerronnasta on täysin toisenlainen, todistaessani Kristen Stewartin ohjaamaa formalistista traumafiktiota 2020-luvulla.

The Chronology of Waterin graafinen sisältö ei tosiasiassa sisällä yksin kuvakerronnan tai äänen puolesta mitään graafista. Tämä on vankka mielipiteeni teoksesta. Challengersin tavoin elokuva välttää seksin ja alastomuuden kuvaamista silloin kun kykenee, käyttäen kuvallisia ja äänellisiä rinnastuksia. Emme näe hahmon isää hyväksikäyttämässä omaa lastaan, vaan kallistuneet ja jännittyneet huulet, sohvakangasta, sekä ristikuvia hahmojen välisestä keskustelusta toisaalla. Kohtauksen ääni koostuu tunkeutuvan kovaäänisestä foleysta, sekä voice-overista. Kuvien ja äänen kokonaisuus on kaiken kaikkiaan affektiivinen, inhottava ja graafinen, mutta ilman pornografista tai eksplisiittiä sisältöä.

The Chronology of Water käyttää ääntä ja kuvaa tavoilla, joka näyttäytyy tänä päivänä epäkonventionaalisena. Väitän, että moderni elokuvakävijä ei ole tottunut lo-fi-äänituotantoon näin kunnianhimoisessa, mutta silti lähestyttävässä elokuvassa. Stewartin ohjaus ei ole kuitenkaan epäammattimaista. Teoksen äänet ovat todella dynaamisia sanan monessa merkityksessä, ne rakentavat kuvan kanssa yhtenäisen ja itsevarman kokonaisuuden, eikä musiikki todellakaan tavoittele teoksessa eksposition roolia. Jälkimmäisimmän pointin alleviivaus tuntuu minulle jopa koomisen selvältä, kun elokuvan epädiegeettinen musiikki on lähes täysin instrumentaalista tai lyriikat niin saturoituneet ja lo-fi, ettei niistä saa selvää. Kuten 1900-luvun alkupuolen Neuvosto-elokuvasta inspiroitunut formalistinen kuvakerronta, tuntuu elokuvan mumble-core-/noise-/lo-fi-/ASMR-/alternative -äänimaailmakin varmasti monelle vieraannuttavalta modernin digi-sterilisaation maailmassa. Mainittakoon, että tässä elokuvassa on myös Kim Gordon!

Elokuvan käsitellessä laajalti päähenkilön seksuaalista traumaa tämän intiimien kokemuksien ja riippuvuuden näkökulmasta, myös eksplisiittinen kuvasto on teokselta valitettavasti odotettavissa. Elokuvan päänäyttelijä, Imogen Poots antaa teoksessa eittämättä fyysisen ja paljastavan roolisuorituksen, mutta verratessa esimerkiksi Anoraan ja Sean Bakerin tapaan kuvata Mikey Madisonia, tuntuu Stewart asettavan näyttelijänsä tilanteisiin ja asentoihin, jotka aktiivisesti torjuvat pornografista väärintulkintaa. Ensimmäinen kerta, kun todistamme Yuknavitchin hahmon selkeän alastomana, tämä on kumartuneena lähes kaksi kerroin, kehon rasvakerrosten taittuen toistensa päälle, hiusten roikkuen suihkusta märkinä tämän kasvoilla ja hartioilla. Hahmo valmistaa itseään uimakilpailuihin ja trimmaa häpykarvojaan suihkussa. Otto kestää kokonaisuudessaan luultavasti alle kaksi sekuntia, linssi on kosteudesta huurtunut ja kohtaus rinnastuu hetkessä muihin, epäpornografisiin teemoihin. Akti ei näytä onnelliselta tai esityskelpoiselta, vaan pakkomielteiseltä ja epäseksikkäältä. Samanlaiset välähdykset, epäromanttiset keholliset sommittelut ja hämärtyneet, paljastamattomat kuvakulmat toistuvat. Toisin kuin Mikey Madison, Imogen Poots ei joudu Kristen Stewartin ohjauksen alaisuudessa näyttelemään yläosattomia sylitansseja, tai performatiivisia seksiakteja.

The Chronology of Waterin varsinaiset seksikohtaukset on toteutettu yhtä lailla formalistista elokuvakerrontaa hyödyntäen, aiempien vaikeiden tunnekuvausten tapaan. Käsitys aktista ei tule graafisten, intiimien asetelmien littanasta kuvauksesta, vaan epäpersonoiduista lähikuvista, kuvien ja äänen tekstuureista, sekä mielenyhtymistä kuva-aiheiden välillä. Kohtaukset jopa sisältävät alastomuutta, mutta ne on kuvattu siten, että kokonaiskuvasta on mahdoton saada selvää, näyttelijöitä ei erota toisistaan, eikä akti ole irroitettavissa asiayhteydestään siten, että sillä olisi sikäli mitään “pornografista arvoa”. Kokonaisuus on ainut, joka ilmaisee ja esittää.

Kaikkien edellä mainitsemieni asioiden kautta Stewartin esikoisohjaus The Chronology of Water saattoi olla itselleni tämän vuosikymmenen paras Yhdysvaltojen viihdeteollisuuden pyörteistä syntynyt elokuva. Vaikka teos on räväkän revisionistinen ja graafinen, kokonaisuus tuntuu suhteessa hämmästyttävän vähäeleiseltä. En lupaa, että teos näyttäytyisi muille yhtä affektiivisena tai uraauurtavana kuin itselleni, mutta minulle elokuva käsittelee teemansa ja esittelee itsensä aika lailla niin perustellusti, kuin elokuva yleisesti pystyykään. 

Kristen Stewartin The Chronology of Water sai minut loppujen lopuksi miettimään, että ehkä empaattinen elokuvakerronta perustuikin aina siihen, että elokuvia tehtäisiin itseä liikuttavista ja henkilökohtaisesti affektiivisista asioista. Siinä missä keski-iän ylittäneet, miespuoleiset mestariohjaajat ovat kamppailleet 2020-luvulla naiskokemuksen kuvauksen ja epäesineellistävän erotiikan kanssa, kvääri ja naispuolinen milleniaali, sekä ensikertalaisohjaaja Stewart päihitti herrat omassa pelissään Stalinin aikaisilla opeilla. Ehkä kuitenkin kyse oli koko ajan siitä, että meidän tulisi kuvata itseämme huolimattomasti, eikä toisia harkitusti.


Kirjallisuus:
Hailu, Selume (2024) Mikey Madison Declined an Intimacy Coordinator on ‘Anora,’ but Professionals Say There Should Always Be One: Actors and Directors ‘Can’t Speak for How Every Extra Felt’. Variety. 

Holcombe, Madeline (2025) After years of progress on gender, the male gaze is back. CNN. 

Rivas-Lara, S., Kotecha, H., Pham, B., & Uhls, Y.T. (2023) CSS Teens & Screens 2023: Romance or Nomance. Center for Scholars & Storytellers.