Gonzo-ylioppilaan Tonight’s the Night

Kasperi Kainulainen

Viime kevät, aurinkoinen vappupäivä. Kello on yksi iltapäivällä Kupittaalla – kello neljän aamuvuoroherätys pääni sisällä. Istuin polvillani Kupittaanpuiston ruohikolla ja kaadoin Tallinnasta ostettu irlantilaista viskiä take away -kahvin sekaan. Olin kävelemässä kamalassa pääkivun siivittämässä kanuunassa kohti Vartiovuorta. Välillä otin valkoisen vappulakkini pois päästä ja hieroin hikistä otsaani. Kannoin repussa varmaan kahden ihmisen juomat ja luoja tietää miksi. Oli vappu, kai minulla oli vain jano. 
Koko viime kevät oli yhtä rock ‘n rollia. Se oli uusi Ragged Glory -kiertue, jossa vahvistimia paukutettiin tappi yhdennellätoista ja kitaroiden äänivärinöiden virrat muodostivat hikisiä ja likaisia lämpöväreilyjä aivan kuin olisi vaeltanut aavikolla. Neil Young lauloi It’s better to burn out than fade away. Ylioppilas voi menettää merkityksensä vain jos hän unohtaa olevansa ylioppilas. Samoin kuin rockissa, ruoste ei ikinä nuku ja valkolakkinen kansalainen on oman itsensä pahin ruoste. 
Oman rokkariasenteen takia pitää olla täysillä mukana. Jotkut meistä uppoutuvat rokkarin elämään liikaa ja tulevat yhtenä kauniina aamuna kampukselle kaiken menettäneenä. Toiset meistä vaan laittavat aurinkolasit päähänsä ja vaihtavat kiertueen akustiseksi. Joskus aikoinaan Nakkikattilan Pikkulaskiaisissa sain viskottua itseni Vodka-Red Bull -sangoilla niin toiseen sfääriin, että uskoin kykeneväni muodostamaan energiakentän vispaamalla itseäni hallin permannolta aina yläkatsomon eeppisiin sankobaareihin. Siellä joku mystinen pop-tähti vain ilmestyi savun keskeltä katon reunaan esiintymään ainakin kuusi metriä korkeammalle kuin me kaikki muut. Aamulla vaelsin Savo-Karjalaisen Osuuskunnan kännitoimistoon vain jutellakseni järjettömässä toispuoleisuuden tilassa jollekin aivan satunnaiselle turkkilaiselle hammaslääkärille Suomen NATO-kysymyksestä. En vieläkään tiedä mitä helvettiä silloin tapahtui.
Sen mitä rokkariasenne loppuen lopuksi tarkoittaa voi tiivistää lyhyeen ja ytimekkääseen känniheittoon, jonka lausuin viime keväänä Bar Kukassa yhdeltä aamuyöllä eräänä harmittomana, eskaloituneena tiistai-iltana. “Joka päivä pitää rokata”. Tämä korniuden huippunakin pidettävä lausahdus on niin imelä, etteivät edes sveitsiläiset saa tungettua sitä suklaana kurkustaan alas. Mutta gonzo-ylioppilas ei lopeta soittamasta kolmen soinnun yksinkertaista jytää, vaan rullaa paikallaan ja ottaa aikansa. Hänen on oltava maailman paskin loistava kitaristi. 
Gonzo-asenne kannattaa ottaa elämänfilosofiaksi. Pää edellä sisään ja liekehtivillä palleilla eteenpäin. Siinä yhdistellään vaarallisesti itseensä ja hedonismiin uppoutumista. Samalla onnistutaan tekemään jotakin merkittävää työtä, jopa löytämään uusia huomioita maailmastamme. Palatkaamme hetkeen kun kahviin kaadettiin viskiä. Tämä tapahtui viime vappuna aika monta kertaa. Mutta “Who cares, Johnny? Ehkä sinusta ei vaan ole tyylikkääseen rappioon”. Hyvä ystäväni kirjoitti viime numerossa siitä kuinka opiskelijat ratkaisevat eksistentiaaliset asiansa pubeissa ja baareissa tuijottelemalla Taksikuski-tyyliin tyhjien tuopposten pohjia. Se on Gonzon hybris. Mutta pelkää älä, sillä se tarkoittaa vaan uuden albumin ja kiertueen syntyä.