Elämä digitaalisuuden kuplassa

Emmi Helske

Viime aikoina olen kaivannut 2010-luvun alkuun, teinivuosiini ja sosiaalisen median alkuaikoihin. Minusta tuntuu, että hetki hetkeltä addiktoidun yhä enemmän someen ja sen houkutuksiin. Onko se ihmekään – tähän mediajätit juuri pyrkivätkin. No – hermo meni ja poistin Instagramin. Koin tarvetta keskittyä enemmän ympärilläni oleviin ihmisiin ja tapahtumiin.

Myönnän, että olen teknologiariippuvainen. Joskus saatan avata puhelimen kesken keskustelun ja rakentaa sekunneissa kuvitteellisen seinän minun ja vastapuolen ympärille. Uppoudun turhanpäiväiseen videoon tai kuvasarjaan, ja pian kysynkin: “Anteeks mitä sä sanoit?” On sanomattakin selvää, että oma toimintani näissä tilanteissa on häpeällistä ja tiedän sen olevan väärin. Mutta mitäpä sille voi, kun himoitsee jatkuvaa tietosyötettä.

Siksi olenkin kaivannut päiviin, jolloin Instagramiin sai julkaista vain yhden neliön muotoisen kuvan. Kun Snapchatissa seurattiin vaan läheisten kavereiden tekemisiä. Ja, kun YouTube oli paikka, jossa pysähdyttiin pitkien videoiden äärelle. Nykyään päädyn tekemään täsmälleen samaa asiaa jokaisessa sovelluksessa tunnista toiseen: selaamaan täysin tuntemattomien ihmisten tekemiä muutaman sekunnin mittaisia videoita.

Kun pohdimme tämän lehden teemaa, mielessämme pyörivät ilmiöt kuten maailmankylä, pilvet (digitaalisessa muodossaan), globalisaatio, ynnä muut vastaavat. Edellämainitut liittyvät kaikki digitaalisuuteen, joten halusimme sille jotain vastapainoa. Sitten joku toimituksesta keksi discon (nimenomaan c-kirjaimella kirjoitettuna). Se oli hyvä esteettinen valinta, mutta toimi myös erinomaisena vastakohtana digitaalisuudelle. Kun ajattelen discoa, mieleen tulee hetkeen heittäytyminen. Linnunlaulun kuunteleminen, puunlehtien silmujen aukeamisen seuraaminen ja veden liplatuksen äärelle pysähtyminen. Silloin ei mieti mitään muuta kuin juuri sillä hetkellä ja siinä fyysisessä tilassa tapahtuvia asioita. Niin kuin toimituksemme Art Director Anni kuvailee: “[Disco] on out of body -kokemus, joka tulee myöhään tanssilattialla musiikin tahtiin keinuessa discopallon alla” (toimituksen esittelystä Instagramissa @efektilehti).

Uskon meidän kaikkien tarvitsevan vastaavanlaista hetkessä elämistä. Aika nimittäin kulkee kuin siivillä. Jos käytämme kaiken aikamme digitaalisessa maailmassa, jäämme paitsi niin monista upeista hetkistä, joita elämä meille tarjoaa. Kuulostan kenties jo aivan liian kornilta, mutta usein tunnen eläväni digitaalisuuden leijuvassa kuplassa saamatta otetta juuri mistään.

Keväällä kuplasta irrottautuminen on helpompaa. Aamut ja illat ovat valoisia, ja parhaimmillaan auringon säteet paistavat kodin seinille kuin discopallon välke. Kun lumi sulaa ja ympärillä ei ole niin kuraista ja märkää, tajuaa ihminen ympäristönsä olevan kaunis ja aikansa arvoinen. Kaappien uumenista löytyy värikkäitä ja häikäiseviä vaatteita, joiden olemassaolo on pimeän talven aikana unohtunut. Jokaisen meistä on aika löytää sisäinen discotar – kenties se on se teinivuosiemme epävarma aikuisen alku, jonka sisällä loisti jotain suurta.