Älä kerro tätä kenellekään

Älä kerro tätä kenellekään


Pääkirjoitus | 2/25


kuva: Kira Holopainen

Oliver Tomar

Kerron sinulle seuraavaksi jotain todella luottamuksellista ja toivon, että se jäisi vain meidän välillemme. Juorua ei nimittäin sanota ääneen väkijoukossa, näyttelyn avajaisissa, elokuvan kutsuvierasnäytöksessä tai lehden julkkareissa. Mitä todella ajattelit teoksesta? Se oli täyttä paskaa? Samaa mieltä. Puhukaamme siitä vain suljettujen ovien takana tai yksityisissä viestiketjuissa.

Sanotaan, että kaikki juoruilevat. Sanotaan, että juorut rakentavat solidaarisuutta ja vahvempia yhteisöjä. Juorut määrittelevät, mitkä ovat yhteisön arvot, mikä on hyväksyttävää tai halveksuttavaa käytöstä. Näin juoru auttaa vahtimaan yhteisön sisäistä valtaa. Juoruilun yhteisöllisestä, feministisestä funktiosta on kirjoitettu paljon, esimerkiksi Kelsey McKinneyn aikaisemmin tänä vuonna julkaistussa tietokirjassa You Didn’t Hear This From Me: Notes on the Art of Gossip. McKinney lähestyy juoruilua juuri tästä feministisestä näkökulmasta, jossa juoruilu nähdään naisisen yhteisöllisyyden rakentajana. Tähän jo valtavirtaistuneeseen näkökulmaan liittyy myös ajatus siitä, että juoruilun jyrkkä vastustaminen voidaan nähdä jopa misogyynisenä tekona. Tämän juoruiluun liittyvän “diskurssin” kiteyttää ytimeikkäimmin digitaalisiin arkistoihin erikoistunut, akateeminen IT-girl ja malli Mindy Seu Subway Takes -haastattelussaan. Somevideossa Seu istuu New Yorkin metrossa ja käyttää minuutin mittaisen “hot take” -jaksonsa kannustaen katsojia juoruilemaan enemmän. Kun haastattelija kyseenalaistaa väitteen, Seu selittää juoruilun negatiivisen konnotaation antropologisesta ja etymologisesta näkökulmasta. “Another mans shit talk is a another woman’s safety net”, hän kiteyttää. 

Tästä näkökulmasta juoru on se mies, josta jo fuksisyksynä kuulet varoittavia tarinoita. Juoru on se DJ, jonka keikalla ei kannata näyttäytyä. Juoru kertoo, kuka on koulu- tai työpaikkakiusaaja, kuka petti ketä, kuka valehteli ja kenen sydän särkyi.

Samalla vallitsevaan naisliikkeeseen vetoavaan näkökulmaan on syytä suhtautua kriittisesti. Ei ole tavatonta, että feminismin taakse verhoutumista käytetään oikeuttamaan täysin törkeää paskanpuhumista “voimauttavana” tekona. Tuskin todella on kyse on voimaantumisesta, jos se tapahtuu jonkun toisen maineen kustannuksella. Juoruilun kritiikkiä täytyy kuitenkin lähestyä varovasti, sillä amerikkalainen oikeisto on hiljattain alkanut puhua “toksisesta feminiinisyydestä”, jonka ilmentymäksi juoruilu työpaikoilla on nimetty. Tälle näkökulmalle näkyvyyttä on aiemmin tässä kuussa antanut sellainenkin legacy-lehti kuin The New York Times.

Jos juoruilu yhteisöissä on aina keino säädellä valtaa, rinnastus median yhteiskunnalliseen vallanvahtikoirarooliin on ilmeinen. Hyvän juorun ominaispiirre on kenties kiinnostava tarinankerronta, mutta samaa voisi sanoa taustoittavasta journalismista. Molempia koskeva tarinnallistavuus pätee erityisesti huomiotalouden aikana, sillä kuulija tai lukija on pidettävä kiinnostuneena. Tekstin täytyy olla mehukasta ja houkuttelevaa. Toimittajille sanotaan usein, että kirjoittaa pitäisi siitä, mistä kertoisi kaverille baarissa. Kansainvälisesti toimittajakoulutuksesta puhutaan joskus halventavaan sävyyn “juoruilututkintona”. Mikä siis on juoruilun ja journalismin välinen suhde ja mihin vedetään raja niiden välillä?

Molemmilla käsitteillä on keskeinen suhde totuuteen. Juoruilua koskee etiketti, journalismia etiikka. Valheellinen journalismi ei ole eettistä, ei myöskään valheellinen juoruilu. Ihmisten välisen luottamuksen ylläpitäminen on tärkeää, samoin kuin yleisön ja median välinen luottamus. Faktan tarkistaminen saattaa olla aikamme toimittajien suurin vastuu. Spekulaatioita ja valheita ei saa julkaista, mutta tuleeko epämääräisen tiedon äärellä vaieta kokonaan? Jo muutaman vuoden ajan Punkstoo-tilin ympärillä käytyä keskustelua voi pitää esimerkkinä siitä, miten yksittäistapauksista voidaan kertoa vapaammin sosiaalisessa mediassa verrattuna journalistiseen metoo-käsittelyyn.

Kuinka voimme määrittää, millainen juoruilu on voimaannuttavaa ja hyödyllistä, ja millainen vastuutonta huhupuhetta? Vastausta voi hakea esimerkiksi kriitikko Vinson Cunninghamin ajatuksesta. Hän huomauttaa, että #metoo-liike toimii siksi, että puhuja on ensimmäisessä persoonassa. Juoru on usein kolmannen persoonan kertomus, ulkopuolisen tarina. Cunningham näkee pahansuopaisessa lörpöttelyssä yhteyden Barthesin ajatukseen siitä, että kolmannessa persoonassa puhuminen on toisen ihmisen murhaamista. Ehkä hyödyllisen ja haitallisen juorun määrittääkin pronomini. 

Huomio ja hiljaisuus liittyvät olennaisesti siihen, miten juoruja käsitellään mediassa. Mitä journalismi edes on, jos ei juorujen vastuullista julki kirjoittamista? Mutta älä kerro tätä kenellekään.

XOXO
Oliver Tomar
päätoimittaja

Tylkkäriin ei tarvitse tyytyä

Tylkkäriin ei tarvitse tyytyä


Pääkirjoitus | 1/25


kuva: Kira Holopainen

Oliver Tomar

Opiskelijoille suunnattu journalismi on kriisissä, tai ainakin ylioppilaslehdet ovat kriittisessä murrosvaiheessa. Kyseessä saattaa olla jopa lajin lopullisen häviämisen vaara; Lapin ylioppilaslehti on lopetettu ja Helsingin Ylioppilaslehden tulevaisuus on uhattuna säästösyistä. Ylkkärin kurjistumisesta tiedetään jo ainakin se, että jatkossa lehteä ilmestyy taas yksi numero vuodessa vähemmän kuin ennen. Kulttuurileikkausten hengessä, ilmestymättä jää kevään viimeiseksi lehdeksi kaavailtu suuri kulttuurinumero. Kerromme kaiken olennaisen kulttuurikentän systemaattisesta köyhdyttämisestä seuraavalla sivulla.

Samanlaisia keskusteluja Tylkkärin rahoittamisesta on alettu käymään myös TYYn piirissä. Edustajistossa on ehdotettu muun muassa lehden muuttamista vapaaehtoistyöllä toimivaksi. Meidän pitäisi olla tästä huolissamme, mutta hiljaista on. Miksi emme puolusta Tylkkäriä samalla mitalla kuin Ylkkäriä puolustetaan? Miksei Tylkkäri itse puolusta omaa oikeuttaan jatkaa journalistista toimintaa? Yksi syy voi olla se, ettei Tylkkäri ylipäätään käy kriittistä keskustelua yliopistomaailman aiheista muiden ylioppilaslehtien tavoin.

Lehden rahoituksen ollessa uhattuna, Ylioppilaslehti on lähtenyt rohkeasti kritisoimaan ja tutkimaan HYYn tekemiä taloudellisesti vastuuttomia valintoja. Ylioppilaslehdet ovat muutenkin olleet aktiivisesti ottamassa kantaa yliopistomaailman murrokseen ja sivistyksen alas ajamiseen. Viimeisen vuoden aikana Jylkkärin ja Ylkkärin pääkirjoituksissa on puitu muun muassa sivistyksen katoamista, yliopistodemokratian romahtamista, poliittista teatteria ja korkeakoulujen englanninkielistymistä. Toisin sanoen, keskustelua on käyty kaikesta siitä, mistä Hanna Kuusela kirjoittaa teoksessaan Syytös – Muuan akateeminen komitragedia (Vastapaino 2024). Samaan aikaan Tylkkärin pääkirjoitukset ovat puolestaan käsitelleet kasvisruoan pakottamista, oranssin miehen vaalivoiton vähäpätöisyyttä ja kesätöiden hakemista. 

Ylioppilaslehtien aseman heikentyminen tarkoittaa keskustelukulttuuriin näivettymistä. Kuka uutisoi yliopiston omista asioita, jos ei ylioppilaslehti? Huolta herättää myös kysymys siitä,  missä nuorten toimittajien olisi tarkoitus työllistyä, jos ylioppilaslehdet menettävät paikkansa? Missä ovat parikymppiset toimittajat – ja mikä journalistinen media tavoittaa saman ikäiset lukijat? Ylioppilaslehdet ovat ennen kaikkea nuorten journalismia – ja nuoret ansaitsevat medioita, kuten Roosa Welling asian esittää Ylioppilaslehden abinumeron pääkirjoituksessa. 

Ruotsissa ylioppilaslehdet ovat tehneet digitaalista siirtymää jo jonkin aikaa. Paperilehden korvaaminen verkkomedialla ei välttämättä ole taloudellisesti valtavan merkittävä säästö, sillä verkkoon siirtyminen vaatii paljon resursseja. Ekonominen perustelu ei kuitenkaan käsitä fyysisen median ensisijaista ylivoimaisuutta. Paperilehti on haptisesti parempi lukukokemus. Verkkomedioiden ympäristö on luonteeltaan hajanainen, eikä Tylkkärin kannata seurata Ruotsin tietä. Ylioppilaslehti ei ole kilpailukykyinen media verkossa, sillä lukevilla opiskelijoilla on jo tarpeeksi digitaalisen median alustoja. Printtilehden tuntua ei etenkään tule korvaamaan alati yleistyvät roskapostin sekaan katoavat uutiskirjeet. Minulla ei ainakaan riitä tekno-optimismia uskoa Substack-sisällön saavutettavuuteen. Sähköpostilista on luonteeltaan aina salaseura, ihan sama kuinka paljon sitä markkinoi. Fyysinen lehti on myös kaunis esine, kuten olet kenties tätä lehteä pidellessäsi huomannut.. Nämä ovat arvoja, jotka saattavat pelastaa printtimedian nuorten keskuudessa. Printtilehti on demokratisoiva voima ajassa, jossa keskustelukulttuuri kuplaantuu ja ymmärrämme toisiamme yhä vähemmän. Paperisella Tylkkärillä on näkyvä paikka Turun katukuvassa ja kampuksella, eikä tätä asemaa kuulu vaarantaa. 

Tylkkärin tulevaisuus on edustajiston käsissä. Meiltä, tulevilta viestinnän ammattilaisilta, vaaditaan nyt vastapuheenvuoroa lehden olemassaolon puolesta. Vaikka Tylkkäri ei kautta linjan ole laadultaan yhtä kovaa kamaa kuin Helsingin tai Jyväskylän ylioppilaslehdet, olisi järjetöntä kieltää, etteikö laajalevikkinen printtilehti yliopiston omista asioista ole valtavan tärkeä media, jota ei kuulu ottaa itsestäänselvyytenä. Tylkkärin kokoisella alustalla olisi mahdollista käydä merkittäviä keskusteluja yliopiston hallinnon ja ylioppilaskunnan päätöksistä, tieteestä, tutkimuksesta ja opiskelijoita puhuttelevista aiheista purevalla tavalla. Tällä hetkellä Tylkkäri ei täytä tätä ideaalia, mutta se ei tarkoita, etteikö se tulevaisuudessa voisi. Parempi Tylkkäri ei ole pelkkää utopiaa. Lehden laadussa täytyy ottaa huomioon, että Tylkkäri toimii pitkälti toimituksen avustajien juttujen voimalla. Parempi Tylkkäri on siten myös meistä toimittajista kiinni. Efekti vaatii TYYltä sekä Tylkkäriltä kunnianhimoisempaa ja kriittisempää journalismia. Lukemisen arvoisia juttuja. Tulemme toistaiseksi paikkaamaan Tylkkärin jättämää kriittisen keskustelun aukkoa, mutta toivottavasti näin ei jatku pitkään. Turku ansaitsee pysyvän ja paremman Tylkkärin. 

Herkkä kuin lasipallo


Pääkirjoitus | 2/24

Herkkä kuin lasipallo

Emmi Helske


En pessyt pyykkejä – rikos. En urheillut tänään – rikos. En suorittanut jokaista tehtävää to do -listalta – rikos. Nukuin liian vähän – rikos. Asuntoni on kaaos – rikos. Olen sisällä, vaikka ulkona on hieno sää – rikos. Söin taas einesruokaa – rikos. Rikos, rikos, rikos, rikos, rikos. Päässä pyörii jatkuvasti lista rikoksia ja epäonnistumisia omassa elämässäni. Miksen osaa elää elämääni laillisuuden rajoissa, niin kuin kaikki muut? Miksi pienimmätkin asiat tavallisen arjen keskellä tuntuvat niin ylitsepääsemättömän vaikeilta? 

Koska olen tehnyt rikoksia, rankaisen itseäni niiden mukaisesti. Seuraavalle päivälle laitan ainakin kymmenen kertaa enemmän tehtävää ja vielä tämänkin päivän tekemättömät asiat, jotta illalla olisin onneni kukkuloilla ja oloni olisi kevyt kuin perhonen. Mutta ei, ei se niin mene. Tuntuu, kuin tekisin rikoksia yhä enemmän ja enemmän päivä toisensa jälkeen, enkä enää saa kiinni valtavaa rikoksistani muodostunutta lumipalloa, joka kierii alas mäkeä vauhdin vain kiihtyessä ja samalla omien voimieni huvetessa. Lopulta edessäni on kieleke, jonka pohjalla odottaa romahdus. Uhmaan kuitenkin kohtaloa ja hyppään lumipallon perässä yli kielekkeen.

Sitten putoan. Ja putoan, ja putoan. Ylhäällä kielekkeellä minua alas katsoo se selvä järki, joka jäi jo ajat sitten juoksusta jälkeen. Kaikki tärkeät asiat alkavat luisumaan sormieni läpi ja putoan syvemmälle ja syvemmälle kuiluun.

Kunnes pysähdyn. Enää en jaksa. Tämä on nyt se suurin rangaistus kaikista: jaksamattomuus. Enää en jaksa välittää kaikista niistä tekemättömistä asioista ja siitä tyhmästä lumipallosta, joka minut tänne pohjalle alun alkujaan sai. Miksi ne kaikki pienet arkiset asiat tuntuivat niin suurilta epäonnistumisilta? Joltain niin syntiseltä ja rikolliselta, että olen muuttanut mieleni rangaistuslaitokseksi.

Kuilun pohjalla on aikaa miettiä. Päässäni hierarkia menee seuraavanlaisesti: Ensimmäisenä  tehtävät, joita yhteiskunta odottaa minulta, toiseksi tehtävät, joita minä odotan itseltäni ja kolmantena tehtävät, jotka luulen tarpeellisiksi, koska sosiaalinen media uskottelee minulle niin. Ja sitten ehkä viidennellätoista sijalla myötätunto itseä ja omia voimavaroja kohtaan. Ajattelen siis, että pian nousen täältä pohjalta, jotta pääsen tekemään kaikki ne tekemättömät tehtävät. Mutta väsymys jatkuu, ja alkaa vaikuttaa siltä, että asioiden täytyy muuttua päästäkseni pohjalta ylös.

Mikä tässä todellisuudessa oli se rikos? Kaikki ne tekemättömät tehtävät, joiden perässä juoksin kuilun pohjalle vai kaikki se energia, jota itseltäni vaadin viimeiseen asti? No, sen pallon perässä juossut minä olisi sanonut, että ne tehtävät ja se helvetin lumipallo. Mutta kuilua takaisin kiipeävä minä sanoo, että suurin rikos kaikista oli omien voimavarojen sivuuttaminen. 

Jotta kuilua pääsee kipuamaan ylös, pitää hierarkia pään sisällä järjestää uudelleen ja tärkeimmäksi laittaa omat voimavarat. Moni varmasti ajattelee, että täältä pohjalta minä suoritan itseni ylös! Sillä ajatuksella ei kuitenkaan pitkälle pääse. Saatat päästä lähelle kielekkeen reunaa, kenties sen päälle asti, mutta voin luvata, että suorituskeskeisessä elämässä putoat pian takaisin pohjalle. Ja kovempaa. 

Pohjalta kipuaminen on kaikille erilaista, enkä siksi aio lähteä neuvomaan, kuinka se tulisi tehdä. Mutta yhden asian tiedän: ajatusmaailmaa pitää muuttaa. Se ei kuitenkaan saa olla yksi suoritus muiden joukossa. En tarkoita suorittamisen heittämistä romukoppaan. Toivon kuitenkin, että jokainen osaa olla itselleen lempeä myös suorittaessaan. Suorittamisen ei aina tarvitse olla parasta laatua. Se voi olla myös ihan tavallista elämää. Ja kyllä, sellaista jossa myös epäonnistumiset ovat sallittuja. 

Yhdysvaltalainen kirjailija Jennifer Lynn Bares muisteli Twitterissä (2020) haastatteluaan kirjailija Nora Robertsin kanssa. Roberts kuvaili, kuinka hänen elämänsä koostuu erilaisista palloista. Osa palloista on muovisia, jotka tipahtaessaan ponnahtavat takaisin. Toisen pallot ovat taas lasisia, jotka rikkoutuvat pudotessaan. Robertsin mukaan pitää tietää, mitkä näistä elämän palloista ovat lasisia ja mitkä muovisia. Muovisen pallon saa ja se pitääkin pudottaa, jotta lasiset pysyvät ehjinä. Arvosta siis jaksamistasi kuin se olisi lasipallo – sitä on vaikeaa korjata, kun se on särkynyt..

Elämä digitaalisuuden kuplassa

Elämä digitaalisuuden kuplassa


Pääkirjoitus | 1/24


Emmi Helske

Viime aikoina olen kaivannut 2010-luvun alkuun, teinivuosiini ja sosiaalisen median alkuaikoihin. Minusta tuntuu, että hetki hetkeltä addiktoidun yhä enemmän someen ja sen houkutuksiin. Onko se ihmekään – tähän mediajätit juuri pyrkivätkin. No – hermo meni ja poistin Instagramin. Koin tarvetta keskittyä enemmän ympärilläni oleviin ihmisiin ja tapahtumiin.

Myönnän, että olen teknologiariippuvainen. Joskus saatan avata puhelimen kesken keskustelun ja rakentaa sekunneissa kuvitteellisen seinän minun ja vastapuolen ympärille. Uppoudun turhanpäiväiseen videoon tai kuvasarjaan, ja pian kysynkin: “Anteeks mitä sä sanoit?” On sanomattakin selvää, että oma toimintani näissä tilanteissa on häpeällistä ja tiedän sen olevan väärin. Mutta mitäpä sille voi, kun himoitsee jatkuvaa tietosyötettä.

Siksi olenkin kaivannut päiviin, jolloin Instagramiin sai julkaista vain yhden neliön muotoisen kuvan. Kun Snapchatissa seurattiin vaan läheisten kavereiden tekemisiä. Ja, kun YouTube oli paikka, jossa pysähdyttiin pitkien videoiden äärelle. Nykyään päädyn tekemään täsmälleen samaa asiaa jokaisessa sovelluksessa tunnista toiseen: selaamaan täysin tuntemattomien ihmisten tekemiä muutaman sekunnin mittaisia videoita.

Kun pohdimme tämän lehden teemaa, mielessämme pyörivät ilmiöt kuten maailmankylä, pilvet (digitaalisessa muodossaan), globalisaatio, ynnä muut vastaavat. Edellämainitut liittyvät kaikki digitaalisuuteen, joten halusimme sille jotain vastapainoa. Sitten joku toimituksesta keksi discon (nimenomaan c-kirjaimella kirjoitettuna). Se oli hyvä esteettinen valinta, mutta toimi myös erinomaisena vastakohtana digitaalisuudelle. Kun ajattelen discoa, mieleen tulee hetkeen heittäytyminen. Linnunlaulun kuunteleminen, puunlehtien silmujen aukeamisen seuraaminen ja veden liplatuksen äärelle pysähtyminen. Silloin ei mieti mitään muuta kuin juuri sillä hetkellä ja siinä fyysisessä tilassa tapahtuvia asioita. Niin kuin toimituksemme Art Director Anni kuvailee: “[Disco] on out of body -kokemus, joka tulee myöhään tanssilattialla musiikin tahtiin keinuessa discopallon alla” (toimituksen esittelystä Instagramissa @efektilehti).

Uskon meidän kaikkien tarvitsevan vastaavanlaista hetkessä elämistä. Aika nimittäin kulkee kuin siivillä. Jos käytämme kaiken aikamme digitaalisessa maailmassa, jäämme paitsi niin monista upeista hetkistä, joita elämä meille tarjoaa. Kuulostan kenties jo aivan liian kornilta, mutta usein tunnen eläväni digitaalisuuden leijuvassa kuplassa saamatta otetta juuri mistään.

Keväällä kuplasta irrottautuminen on helpompaa. Aamut ja illat ovat valoisia, ja parhaimmillaan auringon säteet paistavat kodin seinille kuin discopallon välke. Kun lumi sulaa ja ympärillä ei ole niin kuraista ja märkää, tajuaa ihminen ympäristönsä olevan kaunis ja aikansa arvoinen. Kaappien uumenista löytyy värikkäitä ja häikäiseviä vaatteita, joiden olemassaolo on pimeän talven aikana unohtunut. Jokaisen meistä on aika löytää sisäinen discotar – kenties se on se teinivuosiemme epävarma aikuisen alku, jonka sisällä loisti jotain suurta.

Vyöhyke

Vyöhyke


Pääkirjoitus | 2/23


Kasperi Kainulainen

Istun pimeässä huoneessa papereideni äärellä keskellä talvista Kööpenhaminaa 1800-luvun lopulla. Asunnossa asuu kuulemma muuan arvaamaton ja erakoitunut filosofi. Muutamat kynttilät tuovat valoa huoneeseen ja olen tunnelmassa immersioutunut omaan maailmani, joka on avautunut tämän imelän ja paatoksellisen monologin kautta itselleni peilin lailla. Kyseessä on neuroottinen yksinpuhelu oman mielenmaisemani syvyyksistä. 

Mielessäni on olemassa asia, jota kutsun Vyöhykkeeksi. Se ei ole tila, johon mennään tai joudutaan, vaan tila johon päästään stressaamalla omaa psyykettä. Sinne pääseminen on pitkä porrastettu prosessi, joka vaatii oman toiminnallisen olemassaolon jatkuvaa laajentamista ja ylikierroksille kiihdyttämistä. Vyöhykkeeseen pääsy vaatii angstia ja yksinäisyyden omaksumista, uskon loikkaa tuntemattomaan. Sen etsiminen sytyttää hurmoksen, joka kuluttaa kehoa ja valvottaa yöllä. 
Vyöhyke on silti houkutteleva asia meille monelle, koska se on avain intohimojen täyttämiseen. Kaupan päälle se antaa ripauksen sokeutta liikaa itseään epäileville ja edistymisen huumaa sitä rakastaville. Vyöhykkeeseen mennään, koska se ohjaa tehostamaan omaa työtahtia ja usuttaa menemään vielä pidemmälle elämän tiedonetsinnässä. Aina on uutta tietoa, mitä voi saavuttaa ja uusia mahdollisuuksia, joihin tarttua. Vyöhyke tarjoaa maniaa ja autuutta. Se on kuin nousuhumala, joka voi kestää useita kuukausia. 
Vyöhyke ei vaikuta ikuisesti, mutta se pinttyy mieleen, eikä päästä irti. Sinne haluaa aina takaisin, koska se tarjosi jotain, jota muuten ei voinut omilla teoillaan saavuttaa. Se on ylimalkainen flow-tila, joka johtaa ylilyöntiin uupumuksen muodossa. Vyöhykkeessä omien halujen merkitys selvenee ja niiden pakonomainen romantisointi alkaa murenemaan. Siksi useat meistä eivät halua Vyöhykkeeseen, koska se johtaa erakoitumiseen ja loppuunpalamiseen. 
Vyöhyke lopulta kysyy meiltä mahdottomia, eikä sen äärimmäisyydelle pidä antautua. Mutten silti suostu tuomitsemaan sitä, koska rakastan matkaa sinne, paluuta takaisin ja kokemusta, jonka siitä saan. Voidaan sanoa, että olen koukussa itseni kanssa alueella, joka palkitsee itsensä kiusaamista ja oman mielenrauhan loukkaamista. 

Rakastan sitä tunnetta Vyöhykkeelle matkaamisen aikana, kun mieli alkaa pyörremäisesti sukeltaa yhä syvemmälle itseensä ja stressi alkaa muuttua painolastista polttoaineeksi. Omalla tavallaan se on koomista, että samalla aikaa sitä tietoisesti haluaa vältellä nykymaailman työnarkomaanien kulttia, mutta sitten tuntee syvää tyydytystä sille antautumisesta. Siinä tulee koitettua tehdä puolimahdottomasta mahdollista. Haastavuus vain lisää intoa koittaa näyttää itselleen, että pystyi viemään oman kuormituksen vielä piirun verran pidemmälle – ja selviämään siitä. 
Eniten silti rakastan sitä tunnetta, kun Vyöhykkeestä pääsee pois ja tajuaa, missä vyyhdissä sitä on ollut viimeiset kuukaudet. Tuntuu kuin on ollut poissa, eikä ole edes huomannut, että oma käsitys todellisuudesta olisi muuttunut jossain vaiheessa matkaa. Ajatukset alkavat selkiintyä ja arkipäivien noussut syke laskee lepotilaan. Olo on ontto ja raikas, uudistunut. Kirkkaus on hyvä sana kuvaamaan yleistä tunnetilaa. 
Vyöhykkeen jälkeen koittaa vieroitusoireiden sarja. Unettomuus jatkuu vielä viikon tai kaksi, mutta sitten olotila alkaa laskeutua tavalliseen tilaan. Uupumus ja manian sokaisema tosielämä alkaa paljastua. Ja silti olotila on palkitseva. Oma mieli ei oikein pysty tuottamaan mitään ja ajatukset ovat tyhjiä. Se ei silti ole varsinaista väsymystä, vaikka turtumus tuntuu. Sitä ei vain halua uskoa.
Olen koittanut löytää oikeita sanoja kuvailla olotilaa, jota Vyöhyke tuottaa. Se tuntuu mahdottomalta, koska yhtenä päivänä Vyöhykettä kiroaa ja toisena sitä rakastaa. Sitä ei halua tunnustaa uupumuksen tuottajaksi, vaan voittokulun takaajaksi, ulos räjähtäväksi savuksi, jonka mystisyys pelastaa elämän musertavuudelta. Vyöhykkeen viehätys, palkinnot ja saavutukset joita se tarjoaa, ovat lopulta liian voimakkaita vastustettavaksi. 

Nyt kun luen tätä hurmoksellista tekstiä, joka yhtä hyvin voisi olla jonkun herännäisen kirjoittama tunnustus, nauran ääneen itsekseni. ‘Mitä helvettiä, onko tämä todella sitä, mitä ajattelen’. Ei, sanoisin nyt, kun kynttilät ovat Kööpenhaminassa sammuneet ja Kierkegaardin huone on muuttunut vain tavalliseksi opiskelijayksiön työhuoneeksi. Se on vain minä draamailemassa itseni kanssa, koska en voi lopettaa ihailemasta Sørenin itsensä omaa draamailua pelosta, vapinasta ja uskonloikista. 
Silti viekkaus minussa aina kuvittelee itsensä jossain muualla. Rakennan omista teoistani myyttiä, jolla selitän omat pakkomielteeni työhön ja ikuiseen ilmaisemiseen. Kun katson peiliä, näen vain tyytymättömän itseni. Mutta kun teen, en näe itseäni enää. Häviän työni sisään ja tykkään siitä, sillä olen hukuttautunut jonnekin, missä voin hyväksyä oman inhimillisen kulmikkuuteni ja autenttisuuden puutteeni. 
Mutta niin, ehkä Vyöhykkeessä rakennamme vain itsellemme naamioita, jotka muistuttavat enemmän sitä lorea itsestämme kuin mitä oikeasti olemme. Tämän vuodatuksen jälkeen tunnen itseni Roy Scheiderin hahmoksi Bob Fossen elokuvassa Syke ei sammu. Vaikka tämänkin sanomisella jatkan säälittävää itseni mytologisointia. Aivan sama. 
Joten, It’s showtime! Työsarka jatkukoot, minulla olisi sivuainetutkielma kesken.

Kivun ja kärsimyksen jälkeen

Kivun ja kärsimyksen jälkeen


Pääkirjoitus | 1/22


Kasperi Kainulainen


Affekti perustettiin vuonna 2019. Sen perus-
tusidea oli fuusioida taiteentutkimuksen linjat
taidehistoria, musiikkitiede ja mediatutkimus
yhden katon alle. Sen voi nähdä eräänlaisena
kosmopoliittisena fuusiona, ideana tuoda tai-
teentutkimus yhteen – yhdessä voimakkaam-
pana. Affekti pystyy tarjoamaan jäsenilleen
aivan uudenlaisen, monipuolisemman ja vä-
rikkäämmän kuvan siitä, mitä taiteentutkimus
tai humanismi on. Kaikki tämä on Affektin
ideologiaa.
Mutta järjestömme alku on ollut kivinen.
Onko ollut huonompaa onnea kuin perustaa
järjestö juuri ennen koronapandemiaa? Kol-
men eri aineen toiminnan yhdistäminen ei ole
helppoa aluksi. Idea kyllä saatiin toimimaan,
mutta sitten tuli pandemia, joka tuhosi lähes
kokonaan kaiken sen työn ja edistyksen.
Vuosi 2020 toi tuodessaan mitä tuhoisimman
pandemian, jonka aiheuttamia ongelmia ja
kipuja vastaan olemme kaikki taistelleet kaksi
vuotta. Muistamme kaikki vallan mainion hy-
vin syksyn 2020, jolloin tilanne kehittyi koko
ajan pahemmaksi ja pahemmaksi. Keväällä
2021 kaikki olivat jo saaneet tarpeekseen koko
hommasta. Toivo oli menetetty ja ihmiset oli-
vat menettäneet kiinnostuksensa. Esimerkiksi
perusopintojen viimeisellä kurssilla henkinen
ryhti oli fukseilla alhaalla.
Väsymys ja katkeruus. Kipu ja kärsimys. Ne
olivat sanoja jotka maalasivat ihmisten mieliä.
Kaikilla oli oma yksilöllinen ja omaa vuosi-
kurssia mukaileva kokemus asioista. Kaikki
olivat unelmiensa perässä yhteiskunnan ylim-
mässä instituutiossa, silti kaikki tunsivat vain
silkkaa inhoa omaa elämäänsä kohtaan. Sitten
tuli kuitenkin kesä. Ja kesän Aurinko toi toi-
von takaisin.
Syksyllä monesta oli havaittavissa, että palaa-
minen mahdollisiin kokonaisiin sulkutiloihin
pelotti edelleen, ihmiset olivat onnellisia kai-
kesta mahdollisesta. Nyt ei ollut aika valittaa
tai toivoa vielä parempaa – nyt oli aika nauttia
siitä mitä oli.
Syksy 2021 tulee aina jäämään kaikille mie-
leen. Se todellakin tuntui siltä kun pahin olisi
selätetty. Affekti sai uudet fuksit ja uuden
sukupolven hallituksen. Kampus aukesi ja
hetki, jolloin tilaisuudesta oli otettava kiinni
koitti.
Kun luet tätä pääkirjoitusta, olemme juuri
tämän vuoden alussa selättäneet viimeisim-
män sulkutilan. Kevät on ollut riehakas ja
energinen. Kaikilla on hymy pyllyssä. Kaiken
kivun ja kärsimyksen jälkeen olemme kaikki
avanneet pelin voimakkaasti ja tahtotilassa.
Takaisku, mikä tahansa, ei saa tuntua enää
missään.
Kivun ja käsimyksen jälkeen. Se oli teema,
lähes ainutlaatuinen mielentila opiskelijoiden
mielissä viime syksynä. Emmekööt unohda
sitä, sillä se on voimavara, joka auttaa jaksa-
maan. Jos kaipaamme ikinä todisteita siitä,
että kipu ja kärsimys ei ole ikuista, ja että
suuretkin iskut voidaan selvittää – olkoot
tämä julkaisu merkki siitä.
Lähes kolme vuotta perustamisensa jälkeen
Affekti julkaisee ensimmäisen lehtensä, Efek-
tin, numeron. Päätoimittajana aion nauttia
joka ikisestä sekunnista tätä lehteä tehdessä,
sillä tämä lehti olkoot se suunnannäyttäjä
kaikille, että selviäminen on mahdollista ja
että huominen on aina parempi kuin eilinen.
Pitäkää mielessä: 2021-2022 oli se lukuvuosi,
kun Affekti pääsi takaisin kahdelle vahval-
le jalalleen, ja päihitti koronan pahimman
oireen – apatian.