Innostavaa musiikkia ilottomasta maailmasta


Kritiikki | 2/24

Innostavaa musiikkia ilottomasta maailmasta

Kemer – Elämä täällä (2024) – EP

Reko Latvanen


Kansikuva: Sherlock bondage

  
”Helsinkiläistä krapulablues/indie-joku osastoa” (Bandcamp). Näin Kemeriä kuvaillaan yhtyeen Bandcamp-sivulla. Tämä määrittely on varsin osuva uudenvuodenpäivänä 2022 perustetun yhtyeen tuotannosta vuosina ’22 ja ’23, mutta nyt se vaikuttaa päivittyneeltä. Tyylillinen muutos viimevuotisen ”Päivä Puolillaan”-albumin jälkeen on ollut nopea, vaikkakin yhtyeen kyllä tunnistaa vieläkin samoiksi hilpeän ahdistuneiksi rokkareiksi.

”Elämä täällä” on Kemerin ensimmäinen EP ja toinen muutamaa kappaletta pitempi julkaisu. Neljän kappaleen sykli kestää vajaan vartin. Bändin tyylissä tällä julkaisulla on huomattavissa askel kohti niin sanottua (kirjoittajan vapaasti kääntämänä) Brexitin jälkeistä post-punkin uutta aaltoa (älä missään tapauksessa sekoita tätä post-punk revivaliin). Kyseessä on vuonna 2016 äänestetyn Brexitin jälkeinen suuntaus erityisesti brittiläisessä pop-musiikissa, jonka tunnistaa muun muassa villin ja etäisen yhdistämisestä, puhutuista, arkista nolostumista käsittelevistä teksteistä ja pauhaavista lopetuksista kappaleille. (Perpetua 2021.)

Kokonaisuus alkaa kappaleella ”Huipulta Huipulle”, joka julkaistiin sinkkuna. Sen teksti kuvailee tyypillistä nykypäivän kokemusta, jossa rajallinen elämä pakenee sormien välistä. On ajateltava seuraavan askeleen olevan aina uusi saavutus, vaikka matka olisikin vain seuraavaan illanviettoon – muuten ei voi kuin haikailla mennyttä suuruutta. Kappaleessa on lähes loungemainen rentous, jonka puitteissa ei lopulta tapahdu hirveästi. Tavoite tuntuukin olevan tietynlaisen välitilan kokemuksen saavuttaminen, ja toteutus on kaiken kaikkiaan tyylikäs onnistuminen.

Kevyen provosoivasti tituleerattu ”Ajattelen sinua usein, mitä vittua?” on EP:n pisin kappale, ja edustaakin ehkä selkeimmin aiemmin mainittua post-punkin uutta aaltoa. Kylmä äänipaletti, puhutut lauluosuudet ja elämästä vieraantunut, jopa hämmentynyt teksti tuovat mieleen Dry Cleaning-yhtyeen ja vokalisti Florence Shaw’n. Reilun viisiminuuttisen pätkän loppupuoli lipsuu asteen verran melodramaattiseksi, mutta Kemerin tavassa hajottaa kappaleen struktuuri kaaokseen on jotain vilpittömämpää kuin monissa vastaavissa finaaleissa. Yhtye ei karta vaikutteiden ottamista, mutta ei piiloudu imitaation taakse.

”Päälaki on” julkaistiin myös singlenä, ja ansaitusti. Kyseessä on EP:n korkein kohta, jota nopeatempoisuus ja dynaaminen poljenta sekä koukuttavan aavemainen kiipparimotiivi pitävät alati stimuloivana. Kappale muuttaa muotoaan lähes progressiiviseen tyyliin useaan otteeseen, kieltäytyen tasaantumasta yhteen muottiin. Niin sanottu showstopper tähän kurvailuun vaarallisilla teillä on yllättävä ja perin innostava instrumentaalinen outro, joka kuulostaa siltä kuin kappale kääntyisi vielä kerran täysin päälaelleen (pun intended).

Julkaisun päättää ”Pinttymä”, jonka rytmikuvio tuo mieleen Elvis Costellon kappaleen ”Watching the Detectives”. Basso ottaa ajavan roolin, päästäen kitaran maalailemaan tiukkoja viiltoja ja etäisen utuisia tunnelmakuvia biisin reunoille. Jos se ei ole selvää, ”Pinttymä” toimii hienosti, asettelemalla pop-instrumentit hieman epätavalliseen muotoon. Kielikuvat ”mustavalkomiehestä” summaavat julkaisua varjostavan vieraantuneisuuden, tässä tapauksessa moraalisista hienovaraisuuksista ja omasta tunnemaailmasta.

Kokonaisuutena ”Elämä täällä” on samanaikaisesti yleisöystävällisen koukuttava ja kaikkea muuta kuin tavanomainen. Yhtye löytää jatkuvasti erilaisia, epätavallisia ääniä instrumenteistaan, mikä palkitsee useat kuuntelukerrat. Vaikka EP:n eetos onkin elämää epäilevä, musiikki itsessään palaa kirkkaalla liekillä.

En suoraan sanottuna ehkä ole oikea ihminen arvioimaan tätä julkaisua. En juuri kuuntele kotimaista, koska valtaosa siitä ei ainakaan näissä korvissa ole sen arvoista. Voin ehkä kuitenkin kääntää asian näin: jos Kemerin kaltaisia yhtyeitä olisi enemmän, olisi minulla syytä tutustua tarjontaan paremmin. Tämä lyhyt paketti on nautinto kuunnella, ja sisältää useamman mieluisan korvamadon. Yhtyeen uusi suunta on löytynyt luontevasti, mutta en usko sen jäävän tarinan viimeiseksi käänteeksi.
 
Lähteet:
Bandcamp: Kemer. Viitattu 10.10.2024. https://kemer.bandcamp.com/.
npr 6.5.2021, Matthew Perpetua, ”The Post-Brexit New Wave”. Viitattu 10.10.2024. https://www.npr.org/2021/05/06/993931617/new-wave-post-punk-brexit-squid-dry-cleaning-black-country-new-road”. 

Ateneumin luurangot


Kritiikki | 2/24

Ateneumin luurangot

Jani Hurme


Hugo Simberg: Kuoleman puutarha, 1896. 15,8 × 17,5 cm, guassi, paperi. Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

Ateneumin taidemuseossa 26.1.2025 asti auki oleva Gothic Modern -näyttely esittelee 1800- ja 1900-lukujen taidetta sekä 1500-luvun goottilaista keskieurooppalaista taidetta vieretysten. Teokset asetetaan ikään kuin dialogiin ja näytetään, kuinka keskieurooppalainen keskiaikainen taide on vaikuttanut eurooppalaiseen moderniin taiteeseen. Eri aikojen teokset on asetettu rinnakkain niin, että katsoja pääsee hyvin havaitsemaan, kuinka vanhemmasta taiteesta on modernilla ajalla otettu vaikutteita. 


Päällimmäinen tunteeni näyttelystä oli valtava ällistyneisyys. Olin jopa hieman hämmentynyt siitä, kuinka hyvä teoskattaus näyttelyssä oli. Tiesin, että Ateneumilla on Suomen museoista eniten tai ainakin lähes eniten resursseja pyytää ulkomaisilta museoilta teoksia lainaan. Ulkomainen taiteilijakattaus silti ylitti odotukseni.  Näyttelyssä oli esillä esimerkiksi Edvard Munchin monia hienoja maalauksia, kuten teos Silmästä silmään, joka on ajoitettu vuosiin 1899-1900. Itävaltalaistaitelija Arnold Böckliniltä oli myös teoksia näytillä, esimerkiksi omakuva vuodelta 1872, jossa kuolema soittaa viulua ja jota on aivan syystäkin käytetty näyttelyn markkinoinnissa. Teos voikin olla monelle tuttu esimerkiksi TikTokista, jossa se on innoittanut useita meemejä. Se on todella vaikuttava teos paikan päällä koettuna. Myös saksalaistaiteilija Käthe Kollwitzilta oli nähtävillä grafiikanlehtiä, jotka tekivät itseeni suuren vaikutuksen. Oli myös äärimmäisen hienoa nähdä pohjoiseen renessanssiin kuuluneen Albrecht Dürerin taidegrafiikkaa. Teoksia katsellessani olin aivan haltioitunut, kun mietin. että edessäni oleva taideteos on satoja vuosia vanha, jopa 1500-1600-luvulta. Ehkä kuitenkin kirsikka kakun päällä oli Vincent van Goghin maalaus Pääkallo ja palava tupakka vuodelta 1885-86. Oli aivan mieletöntä päästä näkemään tämä teos enkä ollut uskoa, että Ateneum oli sen oikeasti saanut lainaan. 


Kotimaisista taiteilijoista etenkin symbolistit Akseli Gallen-Kallela ja Hugo Simberg olivat vahvasti edustettuna. Tämä ei itseäni haitannut ollenkaan, sillä he kuuluvat omiin suosikkitaiteilijoihini suomalaisen taiteen kentällä. Etenkin molempien taidegrafiikka oli mielestäni todella hienoa, ja Simbergin vesiväri- ja guassityöt, jotka kuvaavat kuolemaa, ovat ihan must-see-kamaa. Myös Kullervon kirous ja Haavoittunut enkeli olivat todella hienoja. Helene Schjerfbeckin omakuvat tekivät minuun myös ison vaikutuksen. Voisin intoilla näytillä olleista teoksista ja taiteilijoista vaikka kuinka kauan, mutta sitä ei kukaan jaksa lukea ja ajatuskin niin pitkän listan kirjoittamisesta saa ranteeni sattumaan. 


Näyttelyä kiertäessäni haukoin vain henkeä, kun salista toiseen kävellessäni vastaan tuli ikoninen taideteos ikonisen taideteoksen perään. Oli hienoa, että näytteille oli laitettu taidegrafiikan tekoon käytettyjä painolaattoja, sillä ne antoivat paremman kuvan siitä, miten teokset on tehty. Tuntuu hieman typerältä vain hehkuttaa näyttelyä, mutta niin suuren vaikutuksen se minuun teki, että pakko on. Olen kiinnostunut taidegrafiikasta ja kaikenlaisten synkempien asioiden kuvaamisesta kuvataiteessa, joten aihealue osui ja upposi minuun täydellisesti. Mitään suurta kritisoitavaa en näyttelystä löydä. 


Kaikkea en tietenkään tässä viitsi näyttelystä paljastaa, sillä haluan sinun menevän katsomaan, mitä näyttely pitää sisällään. Kenelle sitten tätä näyttelyä suosittelisin? Totta kai jokaiselle kuvataiteen ja kulttuurin ystävälle. Erityisesti jokaiselle, joka pitää synkempien teemojen kuvaamisesta taiteessa. Mitään ei mielestäni tarvitse tietää aihealueesta tai käsitellyistä aikakausista ennestään, sillä näyttely on pelkän tunnelmansa puolesta kokemisen arvoinen. Joten jos olet synnynnäinen synkistelijä, kalmantanssien karkeloija tai jos muuten vain mielesi tekee jotain makaaberia suosittelen lämpimästi, että otat suunnan kohti Ateneumia, sillä näyttely todellakin on kokemisen arvoinen!