Vyöhyke

Kasperi Kainulainen

Istun pimeässä huoneessa papereideni äärellä keskellä talvista Kööpenhaminaa 1800-luvun lopulla. Asunnossa asuu kuulemma muuan arvaamaton ja erakoitunut filosofi. Muutamat kynttilät tuovat valoa huoneeseen ja olen tunnelmassa immersioutunut omaan maailmani, joka on avautunut tämän imelän ja paatoksellisen monologin kautta itselleni peilin lailla. Kyseessä on neuroottinen yksinpuhelu oman mielenmaisemani syvyyksistä. 

Mielessäni on olemassa asia, jota kutsun Vyöhykkeeksi. Se ei ole tila, johon mennään tai joudutaan, vaan tila johon päästään stressaamalla omaa psyykettä. Sinne pääseminen on pitkä porrastettu prosessi, joka vaatii oman toiminnallisen olemassaolon jatkuvaa laajentamista ja ylikierroksille kiihdyttämistä. Vyöhykkeeseen pääsy vaatii angstia ja yksinäisyyden omaksumista, uskon loikkaa tuntemattomaan. Sen etsiminen sytyttää hurmoksen, joka kuluttaa kehoa ja valvottaa yöllä. 
Vyöhyke on silti houkutteleva asia meille monelle, koska se on avain intohimojen täyttämiseen. Kaupan päälle se antaa ripauksen sokeutta liikaa itseään epäileville ja edistymisen huumaa sitä rakastaville. Vyöhykkeeseen mennään, koska se ohjaa tehostamaan omaa työtahtia ja usuttaa menemään vielä pidemmälle elämän tiedonetsinnässä. Aina on uutta tietoa, mitä voi saavuttaa ja uusia mahdollisuuksia, joihin tarttua. Vyöhyke tarjoaa maniaa ja autuutta. Se on kuin nousuhumala, joka voi kestää useita kuukausia. 
Vyöhyke ei vaikuta ikuisesti, mutta se pinttyy mieleen, eikä päästä irti. Sinne haluaa aina takaisin, koska se tarjosi jotain, jota muuten ei voinut omilla teoillaan saavuttaa. Se on ylimalkainen flow-tila, joka johtaa ylilyöntiin uupumuksen muodossa. Vyöhykkeessä omien halujen merkitys selvenee ja niiden pakonomainen romantisointi alkaa murenemaan. Siksi useat meistä eivät halua Vyöhykkeeseen, koska se johtaa erakoitumiseen ja loppuunpalamiseen. 
Vyöhyke lopulta kysyy meiltä mahdottomia, eikä sen äärimmäisyydelle pidä antautua. Mutten silti suostu tuomitsemaan sitä, koska rakastan matkaa sinne, paluuta takaisin ja kokemusta, jonka siitä saan. Voidaan sanoa, että olen koukussa itseni kanssa alueella, joka palkitsee itsensä kiusaamista ja oman mielenrauhan loukkaamista. 

Rakastan sitä tunnetta Vyöhykkeelle matkaamisen aikana, kun mieli alkaa pyörremäisesti sukeltaa yhä syvemmälle itseensä ja stressi alkaa muuttua painolastista polttoaineeksi. Omalla tavallaan se on koomista, että samalla aikaa sitä tietoisesti haluaa vältellä nykymaailman työnarkomaanien kulttia, mutta sitten tuntee syvää tyydytystä sille antautumisesta. Siinä tulee koitettua tehdä puolimahdottomasta mahdollista. Haastavuus vain lisää intoa koittaa näyttää itselleen, että pystyi viemään oman kuormituksen vielä piirun verran pidemmälle – ja selviämään siitä. 
Eniten silti rakastan sitä tunnetta, kun Vyöhykkeestä pääsee pois ja tajuaa, missä vyyhdissä sitä on ollut viimeiset kuukaudet. Tuntuu kuin on ollut poissa, eikä ole edes huomannut, että oma käsitys todellisuudesta olisi muuttunut jossain vaiheessa matkaa. Ajatukset alkavat selkiintyä ja arkipäivien noussut syke laskee lepotilaan. Olo on ontto ja raikas, uudistunut. Kirkkaus on hyvä sana kuvaamaan yleistä tunnetilaa. 
Vyöhykkeen jälkeen koittaa vieroitusoireiden sarja. Unettomuus jatkuu vielä viikon tai kaksi, mutta sitten olotila alkaa laskeutua tavalliseen tilaan. Uupumus ja manian sokaisema tosielämä alkaa paljastua. Ja silti olotila on palkitseva. Oma mieli ei oikein pysty tuottamaan mitään ja ajatukset ovat tyhjiä. Se ei silti ole varsinaista väsymystä, vaikka turtumus tuntuu. Sitä ei vain halua uskoa.
Olen koittanut löytää oikeita sanoja kuvailla olotilaa, jota Vyöhyke tuottaa. Se tuntuu mahdottomalta, koska yhtenä päivänä Vyöhykettä kiroaa ja toisena sitä rakastaa. Sitä ei halua tunnustaa uupumuksen tuottajaksi, vaan voittokulun takaajaksi, ulos räjähtäväksi savuksi, jonka mystisyys pelastaa elämän musertavuudelta. Vyöhykkeen viehätys, palkinnot ja saavutukset joita se tarjoaa, ovat lopulta liian voimakkaita vastustettavaksi. 

Nyt kun luen tätä hurmoksellista tekstiä, joka yhtä hyvin voisi olla jonkun herännäisen kirjoittama tunnustus, nauran ääneen itsekseni. ‘Mitä helvettiä, onko tämä todella sitä, mitä ajattelen’. Ei, sanoisin nyt, kun kynttilät ovat Kööpenhaminassa sammuneet ja Kierkegaardin huone on muuttunut vain tavalliseksi opiskelijayksiön työhuoneeksi. Se on vain minä draamailemassa itseni kanssa, koska en voi lopettaa ihailemasta Sørenin itsensä omaa draamailua pelosta, vapinasta ja uskonloikista. 
Silti viekkaus minussa aina kuvittelee itsensä jossain muualla. Rakennan omista teoistani myyttiä, jolla selitän omat pakkomielteeni työhön ja ikuiseen ilmaisemiseen. Kun katson peiliä, näen vain tyytymättömän itseni. Mutta kun teen, en näe itseäni enää. Häviän työni sisään ja tykkään siitä, sillä olen hukuttautunut jonnekin, missä voin hyväksyä oman inhimillisen kulmikkuuteni ja autenttisuuden puutteeni. 
Mutta niin, ehkä Vyöhykkeessä rakennamme vain itsellemme naamioita, jotka muistuttavat enemmän sitä lorea itsestämme kuin mitä oikeasti olemme. Tämän vuodatuksen jälkeen tunnen itseni Roy Scheiderin hahmoksi Bob Fossen elokuvassa Syke ei sammu. Vaikka tämänkin sanomisella jatkan säälittävää itseni mytologisointia. Aivan sama. 
Joten, It’s showtime! Työsarka jatkukoot, minulla olisi sivuainetutkielma kesken.