Seksiä, glamouria ja ohimenevyyttä

Andy Warhol, David Hockney, Mao Zedong, Marilyn Monroe, Campbellin tomaattikeittopurkki,  DC:n supersankarit sekä Roy Lichtensteinin maalaukset Crying Girl ja Whaam!. Ei, tämä ei ole uusi säkeistö Billy Joelin We Didn’t Start the Fire –kappaleeseen. Mikä näitä sitten yhdistää? Tietysti 1950-luvun  puolivälissä syntynyt, Britanniasta kotoisin oleva akateeminen ja intellektuaalinen taidesuuntaus, joka sai karkeamman sisaruksensa Yhdysvalloissa 1960-luvulla dadan innoittamana. Luetteloituna nämä kuvat, esineet ja henkilöt eivät sovi toistensa kanssa samaan kastiin, mutta esteettisesti niissä on paljon samaa. Tämä populaarikulttuurin kyllästämä postmodernistinen mainonnasta, elokuvista, televisiosta ja massamediasta ammentava estetiikka on tuttua kaikille. Tämä estetiikka on edelleen nähtävissä tietyllä tavalla vielä hyperpopin ja brainrot-kulttuurin aikakaudella jonkinlaisena metamodernismina meemikulttuurin välittämänä. 
Kyse on visuaalisesti niin vaikutusvaltainen liikehdintä, että se löytyy jopa kännyköiden kuvanmuokkausasetuksista. Siis se klassinen neljän kuvan sarja, jossa eri vastavärit leikkivät ja kuva vääristyy mukamas pop-taiteeksi. Kuten alun lista jo osoittaa, pop-taide määrittelee kuvakulttuuria massamedian keinoin. Fakta ja fiktio, yksityinen ja julkinen, arkinen ja kuuluisa tuodaan yhteen. Hierarkiat rapistuvat. Näin ollen tietystä tomaattikeittopurkista tai sarjakuvapaneelista voi tulla ajan kanssa visuaalisesti yhtä kuuluisia kuin nykyjulkkiksista. Ne ovat itsessään brändättyjä kuvia. Pop-taiteessa niin esineistä kuin ihmisistäkin tulee readymade-taideteoksia.
 
Pop-taide oli monella tapaa tutkiskelevaa ja tarkkailevaa. Brittiläinen pop-taide tarkasteli  amerikkalaista kulttuuria ulkoapäin ja tutki samalla, miten massakulttuuri vaikutti ihmisten  elämäntyyliin. Myöhemmin amerikkalainen pop-taide syntyi oman kulttuurin introspektion tarpeesta, sekä vastaiskuna abstraktiudelle. Selvä representaatio ja tummat sarjakuvamaiset ääriviivat ajoivat suuntausta. Se siis sai jo näin alussa erilaisia tasoja päälleen. Jo tuossa vaiheessa massamedia oli pysäyttämätön entiteetti, jota oli vaikeaa käsitellä kokonaisuudessaan. Siksi pop-taide onkin fragmentoitunutta, minkä kautta se luo illuusion kokonaisuudesta. Se on sisältä ja ulkoa tarkkailevaa, maailmanlaajuista, rajat rikkovaa, nopeasti leviävää ja nopeasti tuotettavaa. Yksi suuntauksen tärkeimmistä hahmoista, taiteilija Richard Hamilton määritteleekin pop-taidetta seuraavasti manifestimaisessa kirjeessä ystävälleen: 

“Pop Art is: Popular (designed for a mass audience), Transient (short-term solution), Expendable (easily forgotten), Low cost, Mass produced, Young (aimed at youth), Witty, Sexy,  Gimmicky, Glamorous, Big business.”

Eli seksikäs, nuorekas ja glamour. Ei ensimmäiset adjektiivit, joita olisin itse lähtenyt käyttämään kuvaillessani tätä taidesuuntausta. Hektinen, päällekkäinen, räikeä. Nämä ovat ajatuksia, joita minulla syntyy, kun katson pop-taideteoksia. Ainakin niitä kaikista kuuluisimpia. Hamiltonin sarkasmi käy järkeen, kun pop-taidetta tutkiskelee. Osuvaa on myös se, miten nopeasti mielemme saattavat assosioida pop-taiteen tiettyyn taiteilijaan. Koko estetiikka kun perustuu kuuluisuuteen ja tunnistettavuuteen. Kun yksi taideteos tai taiteilija valikoituu yleiseksi kiinnostuksenkohteeksi, koko suuntaus tiivistyy ja pelkistyy. Yksittäiset kuvat tai taiteilijat edustavat katsojalle kokonaisuutta.
 
Andy Warholin ja David Hockneyn lisäksi kuuluisia pop-taiteilijoita ovat muun muassa edellä  mainittu Richard Hamilton, Eduardo Paolozzi, Peter Blake, Pauline Boty, Richard Smith, Joe  Tilson, Marisol Escobar ja myöhemmin Yayoi Kusama, joka tunnetaan pilkullisista kurpitsoistaan. Lisäksi Euroopassa, Japanissa, Venäjällä ja Kiinassa kehittyivät omat versionsa pop-taiteesta, mikä  todistaa tämän yksinkertaisen estetiikan maailmanlaajuisuuden. Aivan kuten massamedia, josta pop-taide ammensi, levisi sekin kulovalkean tavoin. Kiinassa pop-taide sekoittui sosialistiseen realismiin ja siitä tuli poliittista. Venäjällä pop-taiteesta taas tuli mielenilmaus valtion virallista sosialistisen realismin linjaa kohtaan ja siitä puhuttiin nimellä sots art. 

Materiaalisuus ja erilaiset tavat tuottaa pop-taidetta vaihtelivat ja vähemmän tunnetuksi ovat jääneet muun muassa edellä mainittujen taiteilijoiden surrealistiset veistokset. Pop-taide tuntuu olevan samalla hyvin itsetietoista ja itseironista, mutta omalla tavallaan vilpitöntä ja vaatimatonta visuaalista kohinaa. Tietyllä tapaa tämä suuntaus nihilismin sijaan juhlistaa kuvastoa, joka meidän arjessamme liikkuu ja onnistuu todistamaan taiteen erikoisen kyvyn muuntautua ja haastaa traditiota. Taide näkyy arjessa muun muassa suunnittelun, designin, muodin ja arkkitehtuurin kautta. Pop-taide tuo esiin kaikkea tätä ja julistaa arkisuuden, jopa mainokset, taiteen arvoiseksi. Nykyajan arkisuus, eli meemit ja intertekstuaalisuus sopivat pop-taiteeseen kuin sulkahattu Nuuskamuikkuselle. 

Myös TikTok videoiden ja meemien tuottamat hokemat muuttuvat osakseen pop-taiteeksi, jonka elinikä on kuitenkin hyvin lyhyt. Materiaalisuus ja jäljentäminen olivat tärkeitä lyömäaseita pop-taiteelle. Ironisesti pop-taiteen voima tuli toistettavuudesta – nykyaikana matkittavuudesta –, mutta se typistyi muutamaan kuvaan, jotka liikkuvat nyt osana taidekaanonia kuin mitkäkin 1600-luvun maalaukset. Liikkeen alkuajan ironia ja nihilismi siis tietyllä tapaa palaavat, kun puhutaan kuuluisien pop-taide maalauksien kohtaloista. Ne ovat jääneet oman kuuluisuutensa vangeiksi. Ehkä niiden ei koskaan pitäisi olla museoissa ja ehkäpä TikTok, YouTube ja Instagram toimivat visuaalisena museona tuleville pop-taiteen teoksille, jotka palavat kuin tulitikku molemmista päistä. Hamiltonin manifesti pop-taiteen hetkellisyydestä ja unohdettavuudesta valuu alas viemäristä. Tomaattikeitosta on tullut kulttuurinen fossiili.