Innostavaa musiikkia ilottomasta maailmasta


Kritiikki | 2/24

Innostavaa musiikkia ilottomasta maailmasta

Kemer – Elämä täällä (2024) – EP

Reko Latvanen


Kansikuva: Sherlock bondage

  
”Helsinkiläistä krapulablues/indie-joku osastoa” (Bandcamp). Näin Kemeriä kuvaillaan yhtyeen Bandcamp-sivulla. Tämä määrittely on varsin osuva uudenvuodenpäivänä 2022 perustetun yhtyeen tuotannosta vuosina ’22 ja ’23, mutta nyt se vaikuttaa päivittyneeltä. Tyylillinen muutos viimevuotisen ”Päivä Puolillaan”-albumin jälkeen on ollut nopea, vaikkakin yhtyeen kyllä tunnistaa vieläkin samoiksi hilpeän ahdistuneiksi rokkareiksi.

”Elämä täällä” on Kemerin ensimmäinen EP ja toinen muutamaa kappaletta pitempi julkaisu. Neljän kappaleen sykli kestää vajaan vartin. Bändin tyylissä tällä julkaisulla on huomattavissa askel kohti niin sanottua (kirjoittajan vapaasti kääntämänä) Brexitin jälkeistä post-punkin uutta aaltoa (älä missään tapauksessa sekoita tätä post-punk revivaliin). Kyseessä on vuonna 2016 äänestetyn Brexitin jälkeinen suuntaus erityisesti brittiläisessä pop-musiikissa, jonka tunnistaa muun muassa villin ja etäisen yhdistämisestä, puhutuista, arkista nolostumista käsittelevistä teksteistä ja pauhaavista lopetuksista kappaleille. (Perpetua 2021.)

Kokonaisuus alkaa kappaleella ”Huipulta Huipulle”, joka julkaistiin sinkkuna. Sen teksti kuvailee tyypillistä nykypäivän kokemusta, jossa rajallinen elämä pakenee sormien välistä. On ajateltava seuraavan askeleen olevan aina uusi saavutus, vaikka matka olisikin vain seuraavaan illanviettoon – muuten ei voi kuin haikailla mennyttä suuruutta. Kappaleessa on lähes loungemainen rentous, jonka puitteissa ei lopulta tapahdu hirveästi. Tavoite tuntuukin olevan tietynlaisen välitilan kokemuksen saavuttaminen, ja toteutus on kaiken kaikkiaan tyylikäs onnistuminen.

Kevyen provosoivasti tituleerattu ”Ajattelen sinua usein, mitä vittua?” on EP:n pisin kappale, ja edustaakin ehkä selkeimmin aiemmin mainittua post-punkin uutta aaltoa. Kylmä äänipaletti, puhutut lauluosuudet ja elämästä vieraantunut, jopa hämmentynyt teksti tuovat mieleen Dry Cleaning-yhtyeen ja vokalisti Florence Shaw’n. Reilun viisiminuuttisen pätkän loppupuoli lipsuu asteen verran melodramaattiseksi, mutta Kemerin tavassa hajottaa kappaleen struktuuri kaaokseen on jotain vilpittömämpää kuin monissa vastaavissa finaaleissa. Yhtye ei karta vaikutteiden ottamista, mutta ei piiloudu imitaation taakse.

”Päälaki on” julkaistiin myös singlenä, ja ansaitusti. Kyseessä on EP:n korkein kohta, jota nopeatempoisuus ja dynaaminen poljenta sekä koukuttavan aavemainen kiipparimotiivi pitävät alati stimuloivana. Kappale muuttaa muotoaan lähes progressiiviseen tyyliin useaan otteeseen, kieltäytyen tasaantumasta yhteen muottiin. Niin sanottu showstopper tähän kurvailuun vaarallisilla teillä on yllättävä ja perin innostava instrumentaalinen outro, joka kuulostaa siltä kuin kappale kääntyisi vielä kerran täysin päälaelleen (pun intended).

Julkaisun päättää ”Pinttymä”, jonka rytmikuvio tuo mieleen Elvis Costellon kappaleen ”Watching the Detectives”. Basso ottaa ajavan roolin, päästäen kitaran maalailemaan tiukkoja viiltoja ja etäisen utuisia tunnelmakuvia biisin reunoille. Jos se ei ole selvää, ”Pinttymä” toimii hienosti, asettelemalla pop-instrumentit hieman epätavalliseen muotoon. Kielikuvat ”mustavalkomiehestä” summaavat julkaisua varjostavan vieraantuneisuuden, tässä tapauksessa moraalisista hienovaraisuuksista ja omasta tunnemaailmasta.

Kokonaisuutena ”Elämä täällä” on samanaikaisesti yleisöystävällisen koukuttava ja kaikkea muuta kuin tavanomainen. Yhtye löytää jatkuvasti erilaisia, epätavallisia ääniä instrumenteistaan, mikä palkitsee useat kuuntelukerrat. Vaikka EP:n eetos onkin elämää epäilevä, musiikki itsessään palaa kirkkaalla liekillä.

En suoraan sanottuna ehkä ole oikea ihminen arvioimaan tätä julkaisua. En juuri kuuntele kotimaista, koska valtaosa siitä ei ainakaan näissä korvissa ole sen arvoista. Voin ehkä kuitenkin kääntää asian näin: jos Kemerin kaltaisia yhtyeitä olisi enemmän, olisi minulla syytä tutustua tarjontaan paremmin. Tämä lyhyt paketti on nautinto kuunnella, ja sisältää useamman mieluisan korvamadon. Yhtyeen uusi suunta on löytynyt luontevasti, mutta en usko sen jäävän tarinan viimeiseksi käänteeksi.
 
Lähteet:
Bandcamp: Kemer. Viitattu 10.10.2024. https://kemer.bandcamp.com/.
npr 6.5.2021, Matthew Perpetua, ”The Post-Brexit New Wave”. Viitattu 10.10.2024. https://www.npr.org/2021/05/06/993931617/new-wave-post-punk-brexit-squid-dry-cleaning-black-country-new-road”. 

Ateneumin luurangot


Kritiikki | 2/24

Ateneumin luurangot

Jani Hurme


Hugo Simberg: Kuoleman puutarha, 1896. 15,8 × 17,5 cm, guassi, paperi. Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen

Ateneumin taidemuseossa 26.1.2025 asti auki oleva Gothic Modern -näyttely esittelee 1800- ja 1900-lukujen taidetta sekä 1500-luvun goottilaista keskieurooppalaista taidetta vieretysten. Teokset asetetaan ikään kuin dialogiin ja näytetään, kuinka keskieurooppalainen keskiaikainen taide on vaikuttanut eurooppalaiseen moderniin taiteeseen. Eri aikojen teokset on asetettu rinnakkain niin, että katsoja pääsee hyvin havaitsemaan, kuinka vanhemmasta taiteesta on modernilla ajalla otettu vaikutteita. 


Päällimmäinen tunteeni näyttelystä oli valtava ällistyneisyys. Olin jopa hieman hämmentynyt siitä, kuinka hyvä teoskattaus näyttelyssä oli. Tiesin, että Ateneumilla on Suomen museoista eniten tai ainakin lähes eniten resursseja pyytää ulkomaisilta museoilta teoksia lainaan. Ulkomainen taiteilijakattaus silti ylitti odotukseni.  Näyttelyssä oli esillä esimerkiksi Edvard Munchin monia hienoja maalauksia, kuten teos Silmästä silmään, joka on ajoitettu vuosiin 1899-1900. Itävaltalaistaitelija Arnold Böckliniltä oli myös teoksia näytillä, esimerkiksi omakuva vuodelta 1872, jossa kuolema soittaa viulua ja jota on aivan syystäkin käytetty näyttelyn markkinoinnissa. Teos voikin olla monelle tuttu esimerkiksi TikTokista, jossa se on innoittanut useita meemejä. Se on todella vaikuttava teos paikan päällä koettuna. Myös saksalaistaiteilija Käthe Kollwitzilta oli nähtävillä grafiikanlehtiä, jotka tekivät itseeni suuren vaikutuksen. Oli myös äärimmäisen hienoa nähdä pohjoiseen renessanssiin kuuluneen Albrecht Dürerin taidegrafiikkaa. Teoksia katsellessani olin aivan haltioitunut, kun mietin. että edessäni oleva taideteos on satoja vuosia vanha, jopa 1500-1600-luvulta. Ehkä kuitenkin kirsikka kakun päällä oli Vincent van Goghin maalaus Pääkallo ja palava tupakka vuodelta 1885-86. Oli aivan mieletöntä päästä näkemään tämä teos enkä ollut uskoa, että Ateneum oli sen oikeasti saanut lainaan. 


Kotimaisista taiteilijoista etenkin symbolistit Akseli Gallen-Kallela ja Hugo Simberg olivat vahvasti edustettuna. Tämä ei itseäni haitannut ollenkaan, sillä he kuuluvat omiin suosikkitaiteilijoihini suomalaisen taiteen kentällä. Etenkin molempien taidegrafiikka oli mielestäni todella hienoa, ja Simbergin vesiväri- ja guassityöt, jotka kuvaavat kuolemaa, ovat ihan must-see-kamaa. Myös Kullervon kirous ja Haavoittunut enkeli olivat todella hienoja. Helene Schjerfbeckin omakuvat tekivät minuun myös ison vaikutuksen. Voisin intoilla näytillä olleista teoksista ja taiteilijoista vaikka kuinka kauan, mutta sitä ei kukaan jaksa lukea ja ajatuskin niin pitkän listan kirjoittamisesta saa ranteeni sattumaan. 


Näyttelyä kiertäessäni haukoin vain henkeä, kun salista toiseen kävellessäni vastaan tuli ikoninen taideteos ikonisen taideteoksen perään. Oli hienoa, että näytteille oli laitettu taidegrafiikan tekoon käytettyjä painolaattoja, sillä ne antoivat paremman kuvan siitä, miten teokset on tehty. Tuntuu hieman typerältä vain hehkuttaa näyttelyä, mutta niin suuren vaikutuksen se minuun teki, että pakko on. Olen kiinnostunut taidegrafiikasta ja kaikenlaisten synkempien asioiden kuvaamisesta kuvataiteessa, joten aihealue osui ja upposi minuun täydellisesti. Mitään suurta kritisoitavaa en näyttelystä löydä. 


Kaikkea en tietenkään tässä viitsi näyttelystä paljastaa, sillä haluan sinun menevän katsomaan, mitä näyttely pitää sisällään. Kenelle sitten tätä näyttelyä suosittelisin? Totta kai jokaiselle kuvataiteen ja kulttuurin ystävälle. Erityisesti jokaiselle, joka pitää synkempien teemojen kuvaamisesta taiteessa. Mitään ei mielestäni tarvitse tietää aihealueesta tai käsitellyistä aikakausista ennestään, sillä näyttely on pelkän tunnelmansa puolesta kokemisen arvoinen. Joten jos olet synnynnäinen synkistelijä, kalmantanssien karkeloija tai jos muuten vain mielesi tekee jotain makaaberia suosittelen lämpimästi, että otat suunnan kohti Ateneumia, sillä näyttely todellakin on kokemisen arvoinen! 


Näyttelemisen 10 täydellistä sekuntia


Essee | 2/24

Näyttelemisen 10 täydellistä sekuntia

Verneri Jauhiainen


Kuvat elokuvasta Ja oikeutta kaikille (1979)

Näyttelemisen 10 täydellistä sekuntia
ylianalysoinut Verneri Jauhiainen

Norman Jewison ohjasi vuonna 1979 elokuvan nimeltä Ja oikeutta kaikille (…And Justice for All, USA) joka on päätön sotku. Se kertoo Arthur Kirkland-nimisestä asianajajasta (Al Pacino), joka saa työkseen oikeudessa puolustaa läpimätää tuomaria, jota myös hän inhoaa. Elokuvassa tapahtuu todella painavia asioita. Ihmiset kuolevat ja kokevat äärimmäistä väkivaltaa, ja elokuvassa esitetään suunnatonta kärsimystä. Toisaalta samassa elokuvassa on kohtauksia, joissa Jeffrey Tambor heittelee lautasia ja sheivaa päänsä, koska on “sekaisin“, ja Jack Warden ajaa helikopterilla, kunnes polttoaine loppuu. Kuulostaa oikeastaan aika mehukkaalta, kun kirjoitan sen näin, mutta pointti on se, että tästä elokuvasta tulee katsomisen arvoinen sen huipputyydyttävän loppuratkaisun ansiosta. Siinä Al Pacino huutaa: “My client, the Honorable Henry T. Fleming, should go right to fuckin’ jail!” Tekstinä tässä ei ole oikeastaan mitään uutta tai jännittävää, mutta Pacinon tapa replikoida tämä lause on se, mikä tekee sitä niin hienon.

Tämän hetken tyydyttävyyden taustalla on paljon pieniä asioita. Emme voi tietenkään unohtaa koko elokuvan kontekstia, sillä tämä lause saadaan vasta elokuvan viime metreillä. Keskeistä on siis se, mitä olemme oppineet kyseisestä John Forsythen näyttelemästä Henry T. Fleming -hahmosta elokuvan aikana. Katsoja on saanut kaikki tarpeelliset syyt inhota tätä hahmoa jo elokuvan alkupuolelta asti, ja kun tämä saa kuulla kunniansa, on se yleisölle todella nautinnollinen kokemus. Väittäisin kuitenkin, että Pacinon näytteleminen tässä kohtauksessa on tyydyttävää katsottavaa jo ilmankin kontekstia. Esimerkiksi en itse ollut kuullutkaan tästä elokuvasta ennen kuin näin tämän kyseisen kohtauksen meemissä, jota tuli katsottua useampaan kertaan.

Tämä Pacinon “täydellinen toimitus“ (enkä nyt tarkoita Efektin toimitusta) voidaan purkaa eri osiin, joista ensimmäinen on teksti. Tekstiä on mahdoton tässä tapauksessa purkaa ilman kontekstia. Lause siis kuuluu kirjoitettuna näin: “My client, the Honorable Henry T. Fleming, should go right to fuckin’ jail!“. Sanat “my client“ kertovat Pacinon hahmon suhteesta tähän Fleming -hahmoon. Kohta “the Honorable Henry T. Fleming“ on elokuvallisen virkkeen kannalta tärkeä tarkennus. Se alleviivaa Henry T. Flemingin vaikutusvaltaa ja nimekkyyttä elokuvan maailmassa. Kyseessä on siis nimi, joka on oikeussalille jo kovin tuttu tässä vaiheessa. Virkkeen kolmas osa eli “should go right to fuckin’ jail!“ kertoo, mitä tämä hahmo Pacinon näyttelemän Arthur Kirklandin mukaan ansaitsee. Huomioitavaa on myös voimasana “fuckin’“ käyttö, joka kertoo lauseen purkausmaisesta luonteesta.

Toinen elementti, jota tästä Pacinon näyttelemisestä voidaan tutkia, on ääni ja rytmi. Tutkitaan niitä yhdessä, sillä ne muodostavat erottamattoman yhdistelmän. Koko vuorosana on huudettu lopulta aika samalla äänenpainolla, mutta sen rytmitys on se, mikä tekee siitä vaikuttavan. Sanat “my client“ tulevat yhtenä huutona, kuin ne olisivat yksi sana. Tämä johtuu ehkä siitä, että ne muodostavat yhden merkityksen. Sen jälkeen on pieni tauko. Sitten hän huutaa “the Honourable Henry T. Fleming“, tämä tulee melko suorana huutona, mutta jokaista sanaa on painotettu erikseen. “The Honourable“ painotetaan, jotta yleisö muistaa syytetyn olevan tuomarin virassa. Sen jälkeen hänen nimensä jokainen osa saa oman painotuksensa. Tämäkin toimii tehokeinona.

Mielenkiintoisin rytmityksen ja äänenvoimakkuuden yhdistelmä on kuitenkin repliikin viimeisessä osassa “should go right to fuckin’ jail“. Se tulee jälleen sekunnin murto-osan mittaisen tauon jälkeen, kun nimi Fleming on huudettu. Sanat “should go“ ovat ehkä ainoat koko lauseen aikana, kun Pacinon äänenvoimakkuus hieman laskee. Hän myös lausuu nämä nopeasti toisin kuin repliikin loppuosan, jossa hän venyttää jokaista sanaa paitsi “to“. Tässä kohtaa siis sanat “right“, “fuckin’“ ja “jail“ ovat hieman venytettyjä. Mielenkiintoista on myös kuinka hän painottaa k-äännettä sanassa fuckin’. Ikään kuin sana tekisi äkkijarrutuksen puolessa välissä, ennen kuin se jatketaan loppuun. Pacinon lausumista vastaava kirjoitusasu voisi olla vaikka “fuck-kin“. Myös sanan “jail“ venytys on huomiotaherättävin kaikista ja sen voisi kirjoittaa muotoon “jaaail“. 

Kolmas analysoitava kohde on kehonkieli. Se, miten Pacino elehtii sanoessaan tämän kaiken. Se, mikä tässä kohtauksessa ensimmäisenä kiinnittää huomion, on etusormi. Aloittaessaan juuri tämän lauseen Pacino nostaa sormensa osoittamaan siihen suuntaan, jossa ilmeisesti hänen asiakkaansa istuu. Tämä sormi pysyy pystyssä koko virkkeen ajan ja sillä tärkeä tehtävä. Sen avulla Pacino näyttää rytmittävän näyttelemistään kuin kapellimestari orkesteria. Hänen puheensa kiihtyessä myös hänen etusormensa, ja samalla kätensä, liike kiihtyy. Se toimii tämän tunteiden vuoristoradan sykemittarina, joka kertoo, kun kuohuu. Pacinon huuto ja etusormi ovat tässä kohtauksessa kuin musiikki ja tanssi, molemmat täydentävät toisiaan. Kiinnostava huomio käden liikkeistä on myös se, että osoituksen suunta muuttuu sekunniksi kun Pacino huutaa sanan “fuckin“, mikä kuvastaa eräänlaisia kontrollin menettämistä. Hän tuo oikeussaliin energiaa, tunnetta ja termejä, jotka eivät sinne sovi.

Myös Pacinon kasvot kertovat tarinaa omalta osaltaan. Hänen väsyneistä ja kalpeista, lähes sairaalloisista kasvoistaan ja selvästi erottuvista, tummista silmäpusseistaan välittyy asian paino ja kuinka hän on joutunut sen kanssa painimaan monta päivää ja yötä. Suurimmaksi osaksi tätä repliikkiä lausuessaan hän tuijottaa sormensa osoittamaan suuntaan eli Flemingiin kuin hän operoisi putkinäöllä. Hänellä on katse naulittuna syytettyyn “limanuljaskaan“, kuten Flemingiä myöhemmin elokuvassa kuvaillaan. Tämäkään ei kuitenkaan ole näin yksinkertaista. Sanojen “client“ ja “the Honourable“ välissä Pacino katsoo ympäri huonetta. Hän varmistaa, että kaikki kuuntelevat, sillä luvassa on jotain merkittävää. Tämän jälkeen hän naulitsee katseensa takaisin Flemingin suuntaan keskittyäkseen siihen, mitä on tullut tekemään. Tämän jälkeen tapahtuu vain yksi lipsahdus eri suuntaan, jälleen sanan “fuckin“ kohdalla. Nyt hän katseensa on hurjistunut, mutta kuten etusormi, myös katse palaa tämän kontrollin menetyksen jälkeen Flemingiin sanaa “jail“ varten, joka on viimeinen naula arkussa.

Tämän pienen ja yksinkertaisen elokuvallisen hetken luominen koostuu hyvin monesta pienestä tekijästä. Eikä tässä ollut lueteltuna kaikkea. Pacinon näytteleminen on vain yksi osa tästä kohdasta. En esimerkiksi koskenut tässä analyysissä elokuvatekniikkaan millään tavalla, vaikka leikkauksesta ja kuvakoosta voi tietysti lukea rivien välistä. 

Tämä Ja oikeutta kaikille -elokuvan ratkaiseva kohtaus on esiintymisen ylitys. Pacinon ammattitaito tekee näyttelemisestä millintarkkaa salatiedettä. Kun hän huutaa, se saa katsojan puolelleen. Lausuminen, joka saa katsojan nostamaan keskisormensa pystyyn ja nauramaan “haista sinä Henry pitkä paska!“. Lausuminen, joka saa yleisön huutamaan mukana. Lausuminen, joka on voimakas vapauttava voima. Kuin se räjäyttäisi padon ja päästäisi veden virtaamaan vapaana. Kaikki tämä, koska Al Pacino lausuu vuorosanansa täydellisesti.


Herkkä kuin lasipallo


Pääkirjoitus | 2/24

Herkkä kuin lasipallo

Emmi Helske


En pessyt pyykkejä – rikos. En urheillut tänään – rikos. En suorittanut jokaista tehtävää to do -listalta – rikos. Nukuin liian vähän – rikos. Asuntoni on kaaos – rikos. Olen sisällä, vaikka ulkona on hieno sää – rikos. Söin taas einesruokaa – rikos. Rikos, rikos, rikos, rikos, rikos. Päässä pyörii jatkuvasti lista rikoksia ja epäonnistumisia omassa elämässäni. Miksen osaa elää elämääni laillisuuden rajoissa, niin kuin kaikki muut? Miksi pienimmätkin asiat tavallisen arjen keskellä tuntuvat niin ylitsepääsemättömän vaikeilta? 

Koska olen tehnyt rikoksia, rankaisen itseäni niiden mukaisesti. Seuraavalle päivälle laitan ainakin kymmenen kertaa enemmän tehtävää ja vielä tämänkin päivän tekemättömät asiat, jotta illalla olisin onneni kukkuloilla ja oloni olisi kevyt kuin perhonen. Mutta ei, ei se niin mene. Tuntuu, kuin tekisin rikoksia yhä enemmän ja enemmän päivä toisensa jälkeen, enkä enää saa kiinni valtavaa rikoksistani muodostunutta lumipalloa, joka kierii alas mäkeä vauhdin vain kiihtyessä ja samalla omien voimieni huvetessa. Lopulta edessäni on kieleke, jonka pohjalla odottaa romahdus. Uhmaan kuitenkin kohtaloa ja hyppään lumipallon perässä yli kielekkeen.

Sitten putoan. Ja putoan, ja putoan. Ylhäällä kielekkeellä minua alas katsoo se selvä järki, joka jäi jo ajat sitten juoksusta jälkeen. Kaikki tärkeät asiat alkavat luisumaan sormieni läpi ja putoan syvemmälle ja syvemmälle kuiluun.

Kunnes pysähdyn. Enää en jaksa. Tämä on nyt se suurin rangaistus kaikista: jaksamattomuus. Enää en jaksa välittää kaikista niistä tekemättömistä asioista ja siitä tyhmästä lumipallosta, joka minut tänne pohjalle alun alkujaan sai. Miksi ne kaikki pienet arkiset asiat tuntuivat niin suurilta epäonnistumisilta? Joltain niin syntiseltä ja rikolliselta, että olen muuttanut mieleni rangaistuslaitokseksi.

Kuilun pohjalla on aikaa miettiä. Päässäni hierarkia menee seuraavanlaisesti: Ensimmäisenä  tehtävät, joita yhteiskunta odottaa minulta, toiseksi tehtävät, joita minä odotan itseltäni ja kolmantena tehtävät, jotka luulen tarpeellisiksi, koska sosiaalinen media uskottelee minulle niin. Ja sitten ehkä viidennellätoista sijalla myötätunto itseä ja omia voimavaroja kohtaan. Ajattelen siis, että pian nousen täältä pohjalta, jotta pääsen tekemään kaikki ne tekemättömät tehtävät. Mutta väsymys jatkuu, ja alkaa vaikuttaa siltä, että asioiden täytyy muuttua päästäkseni pohjalta ylös.

Mikä tässä todellisuudessa oli se rikos? Kaikki ne tekemättömät tehtävät, joiden perässä juoksin kuilun pohjalle vai kaikki se energia, jota itseltäni vaadin viimeiseen asti? No, sen pallon perässä juossut minä olisi sanonut, että ne tehtävät ja se helvetin lumipallo. Mutta kuilua takaisin kiipeävä minä sanoo, että suurin rikos kaikista oli omien voimavarojen sivuuttaminen. 

Jotta kuilua pääsee kipuamaan ylös, pitää hierarkia pään sisällä järjestää uudelleen ja tärkeimmäksi laittaa omat voimavarat. Moni varmasti ajattelee, että täältä pohjalta minä suoritan itseni ylös! Sillä ajatuksella ei kuitenkaan pitkälle pääse. Saatat päästä lähelle kielekkeen reunaa, kenties sen päälle asti, mutta voin luvata, että suorituskeskeisessä elämässä putoat pian takaisin pohjalle. Ja kovempaa. 

Pohjalta kipuaminen on kaikille erilaista, enkä siksi aio lähteä neuvomaan, kuinka se tulisi tehdä. Mutta yhden asian tiedän: ajatusmaailmaa pitää muuttaa. Se ei kuitenkaan saa olla yksi suoritus muiden joukossa. En tarkoita suorittamisen heittämistä romukoppaan. Toivon kuitenkin, että jokainen osaa olla itselleen lempeä myös suorittaessaan. Suorittamisen ei aina tarvitse olla parasta laatua. Se voi olla myös ihan tavallista elämää. Ja kyllä, sellaista jossa myös epäonnistumiset ovat sallittuja. 

Yhdysvaltalainen kirjailija Jennifer Lynn Bares muisteli Twitterissä (2020) haastatteluaan kirjailija Nora Robertsin kanssa. Roberts kuvaili, kuinka hänen elämänsä koostuu erilaisista palloista. Osa palloista on muovisia, jotka tipahtaessaan ponnahtavat takaisin. Toisen pallot ovat taas lasisia, jotka rikkoutuvat pudotessaan. Robertsin mukaan pitää tietää, mitkä näistä elämän palloista ovat lasisia ja mitkä muovisia. Muovisen pallon saa ja se pitääkin pudottaa, jotta lasiset pysyvät ehjinä. Arvosta siis jaksamistasi kuin se olisi lasipallo – sitä on vaikeaa korjata, kun se on särkynyt..