Kasperi Kainulainen

Istun pimeässä huoneessa papereideni äärellä keskellä talvista Kööpenhaminaa 1800-luvun lopulla. Asunnossa asuu kuulemma muuan arvaamaton ja erakoitunut filosofi. Muutamat kynttilät tuovat valoa huoneeseen ja olen tunnelmassa immersioutunut omaan maailmani, joka on avautunut tämän imelän ja paatoksellisen monologin kautta itselleni peilin lailla. Kyseessä on neuroottinen yksinpuhelu oman mielenmaisemani syvyyksistä. 

Mielessäni on olemassa asia, jota kutsun Vyöhykkeeksi. Se ei ole tila, johon mennään tai joudutaan, vaan tila johon päästään stressaamalla omaa psyykettä. Sinne pääseminen on pitkä porrastettu prosessi, joka vaatii oman toiminnallisen olemassaolon jatkuvaa laajentamista ja ylikierroksille kiihdyttämistä. Vyöhykkeeseen pääsy vaatii angstia ja yksinäisyyden omaksumista, uskon loikkaa tuntemattomaan. Sen etsiminen sytyttää hurmoksen, joka kuluttaa kehoa ja valvottaa yöllä. 
Vyöhyke on silti houkutteleva asia meille monelle, koska se on avain intohimojen täyttämiseen. Kaupan päälle se antaa ripauksen sokeutta liikaa itseään epäileville ja edistymisen huumaa sitä rakastaville. Vyöhykkeeseen mennään, koska se ohjaa tehostamaan omaa työtahtia ja usuttaa menemään vielä pidemmälle elämän tiedonetsinnässä. Aina on uutta tietoa, mitä voi saavuttaa ja uusia mahdollisuuksia, joihin tarttua. Vyöhyke tarjoaa maniaa ja autuutta. Se on kuin nousuhumala, joka voi kestää useita kuukausia. 
Vyöhyke ei vaikuta ikuisesti, mutta se pinttyy mieleen, eikä päästä irti. Sinne haluaa aina takaisin, koska se tarjosi jotain, jota muuten ei voinut omilla teoillaan saavuttaa. Se on ylimalkainen flow-tila, joka johtaa ylilyöntiin uupumuksen muodossa. Vyöhykkeessä omien halujen merkitys selvenee ja niiden pakonomainen romantisointi alkaa murenemaan. Siksi useat meistä eivät halua Vyöhykkeeseen, koska se johtaa erakoitumiseen ja loppuunpalamiseen. 
Vyöhyke lopulta kysyy meiltä mahdottomia, eikä sen äärimmäisyydelle pidä antautua. Mutten silti suostu tuomitsemaan sitä, koska rakastan matkaa sinne, paluuta takaisin ja kokemusta, jonka siitä saan. Voidaan sanoa, että olen koukussa itseni kanssa alueella, joka palkitsee itsensä kiusaamista ja oman mielenrauhan loukkaamista. 

Rakastan sitä tunnetta Vyöhykkeelle matkaamisen aikana, kun mieli alkaa pyörremäisesti sukeltaa yhä syvemmälle itseensä ja stressi alkaa muuttua painolastista polttoaineeksi. Omalla tavallaan se on koomista, että samalla aikaa sitä tietoisesti haluaa vältellä nykymaailman työnarkomaanien kulttia, mutta sitten tuntee syvää tyydytystä sille antautumisesta. Siinä tulee koitettua tehdä puolimahdottomasta mahdollista. Haastavuus vain lisää intoa koittaa näyttää itselleen, että pystyi viemään oman kuormituksen vielä piirun verran pidemmälle – ja selviämään siitä. 
Eniten silti rakastan sitä tunnetta, kun Vyöhykkeestä pääsee pois ja tajuaa, missä vyyhdissä sitä on ollut viimeiset kuukaudet. Tuntuu kuin on ollut poissa, eikä ole edes huomannut, että oma käsitys todellisuudesta olisi muuttunut jossain vaiheessa matkaa. Ajatukset alkavat selkiintyä ja arkipäivien noussut syke laskee lepotilaan. Olo on ontto ja raikas, uudistunut. Kirkkaus on hyvä sana kuvaamaan yleistä tunnetilaa. 
Vyöhykkeen jälkeen koittaa vieroitusoireiden sarja. Unettomuus jatkuu vielä viikon tai kaksi, mutta sitten olotila alkaa laskeutua tavalliseen tilaan. Uupumus ja manian sokaisema tosielämä alkaa paljastua. Ja silti olotila on palkitseva. Oma mieli ei oikein pysty tuottamaan mitään ja ajatukset ovat tyhjiä. Se ei silti ole varsinaista väsymystä, vaikka turtumus tuntuu. Sitä ei vain halua uskoa.
Olen koittanut löytää oikeita sanoja kuvailla olotilaa, jota Vyöhyke tuottaa. Se tuntuu mahdottomalta, koska yhtenä päivänä Vyöhykettä kiroaa ja toisena sitä rakastaa. Sitä ei halua tunnustaa uupumuksen tuottajaksi, vaan voittokulun takaajaksi, ulos räjähtäväksi savuksi, jonka mystisyys pelastaa elämän musertavuudelta. Vyöhykkeen viehätys, palkinnot ja saavutukset joita se tarjoaa, ovat lopulta liian voimakkaita vastustettavaksi. 

Nyt kun luen tätä hurmoksellista tekstiä, joka yhtä hyvin voisi olla jonkun herännäisen kirjoittama tunnustus, nauran ääneen itsekseni. ‘Mitä helvettiä, onko tämä todella sitä, mitä ajattelen’. Ei, sanoisin nyt, kun kynttilät ovat Kööpenhaminassa sammuneet ja Kierkegaardin huone on muuttunut vain tavalliseksi opiskelijayksiön työhuoneeksi. Se on vain minä draamailemassa itseni kanssa, koska en voi lopettaa ihailemasta Sørenin itsensä omaa draamailua pelosta, vapinasta ja uskonloikista. 
Silti viekkaus minussa aina kuvittelee itsensä jossain muualla. Rakennan omista teoistani myyttiä, jolla selitän omat pakkomielteeni työhön ja ikuiseen ilmaisemiseen. Kun katson peiliä, näen vain tyytymättömän itseni. Mutta kun teen, en näe itseäni enää. Häviän työni sisään ja tykkään siitä, sillä olen hukuttautunut jonnekin, missä voin hyväksyä oman inhimillisen kulmikkuuteni ja autenttisuuden puutteeni. 
Mutta niin, ehkä Vyöhykkeessä rakennamme vain itsellemme naamioita, jotka muistuttavat enemmän sitä lorea itsestämme kuin mitä oikeasti olemme. Tämän vuodatuksen jälkeen tunnen itseni Roy Scheiderin hahmoksi Bob Fossen elokuvassa Syke ei sammu. Vaikka tämänkin sanomisella jatkan säälittävää itseni mytologisointia. Aivan sama. 
Joten, It’s showtime! Työsarka jatkukoot, minulla olisi sivuainetutkielma kesken.

Näyttelemisen 10 täydellistä sekuntia
ylianalysoinut Verneri Jauhiainen

Norman Jewison ohjasi vuonna 1979 elokuvan nimeltä Ja oikeutta kaikille (…And Justice for All, USA) joka on päätön sotku. Se kertoo Arthur Kirkland-nimisestä asianajajasta (Al Pacino), joka saa työkseen oikeudessa puolustaa läpimätää tuomaria, jota myös hän inhoaa. Elokuvassa tapahtuu todella painavia asioita. Ihmiset kuolevat ja kokevat äärimmäistä väkivaltaa, ja elokuvassa esitetään suunnatonta kärsimystä. Toisaalta samassa elokuvassa on kohtauksia, joissa Jeffrey Tambor heittelee lautasia ja sheivaa päänsä, koska on “sekaisin“, ja Jack Warden ajaa helikopterilla, kunnes polttoaine loppuu. Kuulostaa oikeastaan aika mehukkaalta, kun kirjoitan sen näin, mutta pointti on se, että tästä elokuvasta tulee katsomisen arvoinen sen huipputyydyttävän loppuratkaisun ansiosta. Siinä Al Pacino huutaa: “My client, the Honorable Henry T. Fleming, should go right to fuckin’ jail!” Tekstinä tässä ei ole oikeastaan mitään uutta tai jännittävää, mutta Pacinon tapa replikoida tämä lause on se, mikä tekee sitä niin hienon.

Tämän hetken tyydyttävyyden taustalla on paljon pieniä asioita. Emme voi tietenkään unohtaa koko elokuvan kontekstia, sillä tämä lause saadaan vasta elokuvan viime metreillä. Keskeistä on siis se, mitä olemme oppineet kyseisestä John Forsythen näyttelemästä Henry T. Fleming -hahmosta elokuvan aikana. Katsoja on saanut kaikki tarpeelliset syyt inhota tätä hahmoa jo elokuvan alkupuolelta asti, ja kun tämä saa kuulla kunniansa, on se yleisölle todella nautinnollinen kokemus. Väittäisin kuitenkin, että Pacinon näytteleminen tässä kohtauksessa on tyydyttävää katsottavaa jo ilmankin kontekstia. Esimerkiksi en itse ollut kuullutkaan tästä elokuvasta ennen kuin näin tämän kyseisen kohtauksen meemissä, jota tuli katsottua useampaan kertaan.

Tämä Pacinon “täydellinen toimitus“ (enkä nyt tarkoita Efektin toimitusta) voidaan purkaa eri osiin, joista ensimmäinen on teksti. Tekstiä on mahdoton tässä tapauksessa purkaa ilman kontekstia. Lause siis kuuluu kirjoitettuna näin: “My client, the Honorable Henry T. Fleming, should go right to fuckin’ jail!“. Sanat “my client“ kertovat Pacinon hahmon suhteesta tähän Fleming -hahmoon. Kohta “the Honorable Henry T. Fleming“ on elokuvallisen virkkeen kannalta tärkeä tarkennus. Se alleviivaa Henry T. Flemingin vaikutusvaltaa ja nimekkyyttä elokuvan maailmassa. Kyseessä on siis nimi, joka on oikeussalille jo kovin tuttu tässä vaiheessa. Virkkeen kolmas osa eli “should go right to fuckin’ jail!“ kertoo, mitä tämä hahmo Pacinon näyttelemän Arthur Kirklandin mukaan ansaitsee. Huomioitavaa on myös voimasana “fuckin’“ käyttö, joka kertoo lauseen purkausmaisesta luonteesta.

Toinen elementti, jota tästä Pacinon näyttelemisestä voidaan tutkia, on ääni ja rytmi. Tutkitaan niitä yhdessä, sillä ne muodostavat erottamattoman yhdistelmän. Koko vuorosana on huudettu lopulta aika samalla äänenpainolla, mutta sen rytmitys on se, mikä tekee siitä vaikuttavan. Sanat “my client“ tulevat yhtenä huutona, kuin ne olisivat yksi sana. Tämä johtuu ehkä siitä, että ne muodostavat yhden merkityksen. Sen jälkeen on pieni tauko. Sitten hän huutaa “the Honourable Henry T. Fleming“, tämä tulee melko suorana huutona, mutta jokaista sanaa on painotettu erikseen. “The Honourable“ painotetaan, jotta yleisö muistaa syytetyn olevan tuomarin virassa. Sen jälkeen hänen nimensä jokainen osa saa oman painotuksensa. Tämäkin toimii tehokeinona.

Mielenkiintoisin rytmityksen ja äänenvoimakkuuden yhdistelmä on kuitenkin repliikin viimeisessä osassa “should go right to fuckin’ jail“. Se tulee jälleen sekunnin murto-osan mittaisen tauon jälkeen, kun nimi Fleming on huudettu. Sanat “should go“ ovat ehkä ainoat koko lauseen aikana, kun Pacinon äänenvoimakkuus hieman laskee. Hän myös lausuu nämä nopeasti toisin kuin repliikin loppuosan, jossa hän venyttää jokaista sanaa paitsi “to“. Tässä kohtaa siis sanat “right“, “fuckin’“ ja “jail“ ovat hieman venytettyjä. Mielenkiintoista on myös kuinka hän painottaa k-äännettä sanassa fuckin’. Ikään kuin sana tekisi äkkijarrutuksen puolessa välissä, ennen kuin se jatketaan loppuun. Pacinon lausumista vastaava kirjoitusasu voisi olla vaikka “fuck-kin“. Myös sanan “jail“ venytys on huomiotaherättävin kaikista ja sen voisi kirjoittaa muotoon “jaaail“. 

Kolmas analysoitava kohde on kehonkieli. Se, miten Pacino elehtii sanoessaan tämän kaiken. Se, mikä tässä kohtauksessa ensimmäisenä kiinnittää huomion, on etusormi. Aloittaessaan juuri tämän lauseen Pacino nostaa sormensa osoittamaan siihen suuntaan, jossa ilmeisesti hänen asiakkaansa istuu. Tämä sormi pysyy pystyssä koko virkkeen ajan ja sillä tärkeä tehtävä. Sen avulla Pacino näyttää rytmittävän näyttelemistään kuin kapellimestari orkesteria. Hänen puheensa kiihtyessä myös hänen etusormensa, ja samalla kätensä, liike kiihtyy. Se toimii tämän tunteiden vuoristoradan sykemittarina, joka kertoo, kun kuohuu. Pacinon huuto ja etusormi ovat tässä kohtauksessa kuin musiikki ja tanssi, molemmat täydentävät toisiaan. Kiinnostava huomio käden liikkeistä on myös se, että osoituksen suunta muuttuu sekunniksi kun Pacino huutaa sanan “fuckin“, mikä kuvastaa eräänlaisia kontrollin menettämistä. Hän tuo oikeussaliin energiaa, tunnetta ja termejä, jotka eivät sinne sovi.

Myös Pacinon kasvot kertovat tarinaa omalta osaltaan. Hänen väsyneistä ja kalpeista, lähes sairaalloisista kasvoistaan ja selvästi erottuvista, tummista silmäpusseistaan välittyy asian paino ja kuinka hän on joutunut sen kanssa painimaan monta päivää ja yötä. Suurimmaksi osaksi tätä repliikkiä lausuessaan hän tuijottaa sormensa osoittamaan suuntaan eli Flemingiin kuin hän operoisi putkinäöllä. Hänellä on katse naulittuna syytettyyn “limanuljaskaan“, kuten Flemingiä myöhemmin elokuvassa kuvaillaan. Tämäkään ei kuitenkaan ole näin yksinkertaista. Sanojen “client“ ja “the Honourable“ välissä Pacino katsoo ympäri huonetta. Hän varmistaa, että kaikki kuuntelevat, sillä luvassa on jotain merkittävää. Tämän jälkeen hän naulitsee katseensa takaisin Flemingin suuntaan keskittyäkseen siihen, mitä on tullut tekemään. Tämän jälkeen tapahtuu vain yksi lipsahdus eri suuntaan, jälleen sanan “fuckin“ kohdalla. Nyt hän katseensa on hurjistunut, mutta kuten etusormi, myös katse palaa tämän kontrollin menetyksen jälkeen Flemingiin sanaa “jail“ varten, joka on viimeinen naula arkussa.

Tämän pienen ja yksinkertaisen elokuvallisen hetken luominen koostuu hyvin monesta pienestä tekijästä. Eikä tässä ollut lueteltuna kaikkea. Pacinon näytteleminen on vain yksi osa tästä kohdasta. En esimerkiksi koskenut tässä analyysissä elokuvatekniikkaan millään tavalla, vaikka leikkauksesta ja kuvakoosta voi tietysti lukea rivien välistä. 

Tämä Ja oikeutta kaikille -elokuvan ratkaiseva kohtaus on esiintymisen ylitys. Pacinon ammattitaito tekee näyttelemisestä millintarkkaa salatiedettä. Kun hän huutaa, se saa katsojan puolelleen. Lausuminen, joka saa katsojan nostamaan keskisormensa pystyyn ja nauramaan “haista sinä Henry pitkä paska!“. Lausuminen, joka saa yleisön huutamaan mukana. Lausuminen, joka on voimakas vapauttava voima. Kuin se räjäyttäisi padon ja päästäisi veden virtaamaan vapaana. Kaikki tämä, koska Al Pacino lausuu vuorosanansa täydellisesti.

Emmi Helske

Viime aikoina olen kaivannut 2010-luvun alkuun, teinivuosiini ja sosiaalisen median alkuaikoihin. Minusta tuntuu, että hetki hetkeltä addiktoidun yhä enemmän someen ja sen houkutuksiin. Onko se ihmekään – tähän mediajätit juuri pyrkivätkin. No – hermo meni ja poistin Instagramin. Koin tarvetta keskittyä enemmän ympärilläni oleviin ihmisiin ja tapahtumiin.

Myönnän, että olen teknologiariippuvainen. Joskus saatan avata puhelimen kesken keskustelun ja rakentaa sekunneissa kuvitteellisen seinän minun ja vastapuolen ympärille. Uppoudun turhanpäiväiseen videoon tai kuvasarjaan, ja pian kysynkin: “Anteeks mitä sä sanoit?” On sanomattakin selvää, että oma toimintani näissä tilanteissa on häpeällistä ja tiedän sen olevan väärin. Mutta mitäpä sille voi, kun himoitsee jatkuvaa tietosyötettä.

Siksi olenkin kaivannut päiviin, jolloin Instagramiin sai julkaista vain yhden neliön muotoisen kuvan. Kun Snapchatissa seurattiin vaan läheisten kavereiden tekemisiä. Ja, kun YouTube oli paikka, jossa pysähdyttiin pitkien videoiden äärelle. Nykyään päädyn tekemään täsmälleen samaa asiaa jokaisessa sovelluksessa tunnista toiseen: selaamaan täysin tuntemattomien ihmisten tekemiä muutaman sekunnin mittaisia videoita.

Kun pohdimme tämän lehden teemaa, mielessämme pyörivät ilmiöt kuten maailmankylä, pilvet (digitaalisessa muodossaan), globalisaatio, ynnä muut vastaavat. Edellämainitut liittyvät kaikki digitaalisuuteen, joten halusimme sille jotain vastapainoa. Sitten joku toimituksesta keksi discon (nimenomaan c-kirjaimella kirjoitettuna). Se oli hyvä esteettinen valinta, mutta toimi myös erinomaisena vastakohtana digitaalisuudelle. Kun ajattelen discoa, mieleen tulee hetkeen heittäytyminen. Linnunlaulun kuunteleminen, puunlehtien silmujen aukeamisen seuraaminen ja veden liplatuksen äärelle pysähtyminen. Silloin ei mieti mitään muuta kuin juuri sillä hetkellä ja siinä fyysisessä tilassa tapahtuvia asioita. Niin kuin toimituksemme Art Director Anni kuvailee: “[Disco] on out of body -kokemus, joka tulee myöhään tanssilattialla musiikin tahtiin keinuessa discopallon alla” (toimituksen esittelystä Instagramissa @efektilehti).

Uskon meidän kaikkien tarvitsevan vastaavanlaista hetkessä elämistä. Aika nimittäin kulkee kuin siivillä. Jos käytämme kaiken aikamme digitaalisessa maailmassa, jäämme paitsi niin monista upeista hetkistä, joita elämä meille tarjoaa. Kuulostan kenties jo aivan liian kornilta, mutta usein tunnen eläväni digitaalisuuden leijuvassa kuplassa saamatta otetta juuri mistään.

Keväällä kuplasta irrottautuminen on helpompaa. Aamut ja illat ovat valoisia, ja parhaimmillaan auringon säteet paistavat kodin seinille kuin discopallon välke. Kun lumi sulaa ja ympärillä ei ole niin kuraista ja märkää, tajuaa ihminen ympäristönsä olevan kaunis ja aikansa arvoinen. Kaappien uumenista löytyy värikkäitä ja häikäiseviä vaatteita, joiden olemassaolo on pimeän talven aikana unohtunut. Jokaisen meistä on aika löytää sisäinen discotar – kenties se on se teinivuosiemme epävarma aikuisen alku, jonka sisällä loisti jotain suurta.

Ateneumin taidemuseossa 26.1.2025 asti auki oleva Gothic Modern -näyttely esittelee 1800- ja 1900-lukujen taidetta sekä 1500-luvun goottilaista keskieurooppalaista taidetta vieretysten. Teokset asetetaan ikään kuin dialogiin ja näytetään, kuinka keskieurooppalainen keskiaikainen taide on vaikuttanut eurooppalaiseen moderniin taiteeseen. Eri aikojen teokset on asetettu rinnakkain niin, että katsoja pääsee hyvin havaitsemaan, kuinka vanhemmasta taiteesta on modernilla ajalla otettu vaikutteita. 


Päällimmäinen tunteeni näyttelystä oli valtava ällistyneisyys. Olin jopa hieman hämmentynyt siitä, kuinka hyvä teoskattaus näyttelyssä oli. Tiesin, että Ateneumilla on Suomen museoista eniten tai ainakin lähes eniten resursseja pyytää ulkomaisilta museoilta teoksia lainaan. Ulkomainen taiteilijakattaus silti ylitti odotukseni.  Näyttelyssä oli esillä esimerkiksi Edvard Munchin monia hienoja maalauksia, kuten teos Silmästä silmään, joka on ajoitettu vuosiin 1899-1900. Itävaltalaistaitelija Arnold Böckliniltä oli myös teoksia näytillä, esimerkiksi omakuva vuodelta 1872, jossa kuolema soittaa viulua ja jota on aivan syystäkin käytetty näyttelyn markkinoinnissa. Teos voikin olla monelle tuttu esimerkiksi TikTokista, jossa se on innoittanut useita meemejä. Se on todella vaikuttava teos paikan päällä koettuna. Myös saksalaistaiteilija Käthe Kollwitzilta oli nähtävillä grafiikanlehtiä, jotka tekivät itseeni suuren vaikutuksen. Oli myös äärimmäisen hienoa nähdä pohjoiseen renessanssiin kuuluneen Albrecht Dürerin taidegrafiikkaa. Teoksia katsellessani olin aivan haltioitunut, kun mietin. että edessäni oleva taideteos on satoja vuosia vanha, jopa 1500-1600-luvulta. Ehkä kuitenkin kirsikka kakun päällä oli Vincent van Goghin maalaus Pääkallo ja palava tupakka vuodelta 1885-86. Oli aivan mieletöntä päästä näkemään tämä teos enkä ollut uskoa, että Ateneum oli sen oikeasti saanut lainaan. 


Kotimaisista taiteilijoista etenkin symbolistit Akseli Gallen-Kallela ja Hugo Simberg olivat vahvasti edustettuna. Tämä ei itseäni haitannut ollenkaan, sillä he kuuluvat omiin suosikkitaiteilijoihini suomalaisen taiteen kentällä. Etenkin molempien taidegrafiikka oli mielestäni todella hienoa, ja Simbergin vesiväri- ja guassityöt, jotka kuvaavat kuolemaa, ovat ihan must-see-kamaa. Myös Kullervon kirous ja Haavoittunut enkeli olivat todella hienoja. Helene Schjerfbeckin omakuvat tekivät minuun myös ison vaikutuksen. Voisin intoilla näytillä olleista teoksista ja taiteilijoista vaikka kuinka kauan, mutta sitä ei kukaan jaksa lukea ja ajatuskin niin pitkän listan kirjoittamisesta saa ranteeni sattumaan. 


Näyttelyä kiertäessäni haukoin vain henkeä, kun salista toiseen kävellessäni vastaan tuli ikoninen taideteos ikonisen taideteoksen perään. Oli hienoa, että näytteille oli laitettu taidegrafiikan tekoon käytettyjä painolaattoja, sillä ne antoivat paremman kuvan siitä, miten teokset on tehty. Tuntuu hieman typerältä vain hehkuttaa näyttelyä, mutta niin suuren vaikutuksen se minuun teki, että pakko on. Olen kiinnostunut taidegrafiikasta ja kaikenlaisten synkempien asioiden kuvaamisesta kuvataiteessa, joten aihealue osui ja upposi minuun täydellisesti. Mitään suurta kritisoitavaa en näyttelystä löydä. 


Kaikkea en tietenkään tässä viitsi näyttelystä paljastaa, sillä haluan sinun menevän katsomaan, mitä näyttely pitää sisällään. Kenelle sitten tätä näyttelyä suosittelisin? Totta kai jokaiselle kuvataiteen ja kulttuurin ystävälle. Erityisesti jokaiselle, joka pitää synkempien teemojen kuvaamisesta taiteessa. Mitään ei mielestäni tarvitse tietää aihealueesta tai käsitellyistä aikakausista ennestään, sillä näyttely on pelkän tunnelmansa puolesta kokemisen arvoinen. Joten jos olet synnynnäinen synkistelijä, kalmantanssien karkeloija tai jos muuten vain mielesi tekee jotain makaaberia suosittelen lämpimästi, että otat suunnan kohti Ateneumia, sillä näyttely todellakin on kokemisen arvoinen! 

Kemer – Elämä täällä (2024) – EP
 
Innostavaa musiikkia ilottomasta maailmasta
 
”Helsinkiläistä krapulablues/indie-joku osastoa” (Bandcamp). Näin Kemeriä kuvaillaan yhtyeen Bandcamp-sivulla. Tämä määrittely on varsin osuva uudenvuodenpäivänä 2022 perustetun yhtyeen tuotannosta vuosina ’22 ja ’23, mutta nyt se vaikuttaa päivittyneeltä. Tyylillinen muutos viimevuotisen ”Päivä Puolillaan”-albumin jälkeen on ollut nopea, vaikkakin yhtyeen kyllä tunnistaa vieläkin samoiksi hilpeän ahdistuneiksi rokkareiksi.
”Elämä täällä” on Kemerin ensimmäinen EP ja toinen muutamaa kappaletta pitempi julkaisu. Neljän kappaleen sykli kestää vajaan vartin. Bändin tyylissä tällä julkaisulla on huomattavissa askel kohti niin sanottua (kirjoittajan vapaasti kääntämänä) Brexitin jälkeistä post-punkin uutta aaltoa (älä missään tapauksessa sekoita tätä post-punk revivaliin). Kyseessä on vuonna 2016 äänestetyn Brexitin jälkeinen suuntaus erityisesti brittiläisessä pop-musiikissa, jonka tunnistaa muun muassa villin ja etäisen yhdistämisestä, puhutuista, arkista nolostumista käsittelevistä teksteistä ja pauhaavista lopetuksista kappaleille. (Perpetua 2021.)
Kokonaisuus alkaa kappaleella ”Huipulta Huipulle”, joka julkaistiin sinkkuna. Sen teksti kuvailee tyypillistä nykypäivän kokemusta, jossa rajallinen elämä pakenee sormien välistä. On ajateltava seuraavan askeleen olevan aina uusi saavutus, vaikka matka olisikin vain seuraavaan illanviettoon – muuten ei voi kuin haikailla mennyttä suuruutta. Kappaleessa on lähes loungemainen rentous, jonka puitteissa ei lopulta tapahdu hirveästi. Tavoite tuntuukin olevan tietynlaisen välitilan kokemuksen saavuttaminen, ja toteutus on kaiken kaikkiaan tyylikäs onnistuminen.
Kevyen provosoivasti tituleerattu ”Ajattelen sinua usein, mitä vittua?” on EP:n pisin kappale, ja edustaakin ehkä selkeimmin aiemmin mainittua post-punkin uutta aaltoa. Kylmä äänipaletti, puhutut lauluosuudet ja elämästä vieraantunut, jopa hämmentynyt teksti tuovat mieleen Dry Cleaning-yhtyeen ja vokalisti Florence Shaw’n. Reilun viisiminuuttisen pätkän loppupuoli lipsuu asteen verran melodramaattiseksi, mutta Kemerin tavassa hajottaa kappaleen struktuuri kaaokseen on jotain vilpittömämpää kuin monissa vastaavissa finaaleissa. Yhtye ei karta vaikutteiden ottamista, mutta ei piiloudu imitaation taakse.
”Päälaki on” julkaistiin myös singlenä, ja ansaitusti. Kyseessä on EP:n korkein kohta, jota nopeatempoisuus ja dynaaminen poljenta sekä koukuttavan aavemainen kiipparimotiivi pitävät alati stimuloivana. Kappale muuttaa muotoaan lähes progressiiviseen tyyliin useaan otteeseen, kieltäytyen tasaantumasta yhteen muottiin. Niin sanottu showstopper tähän kurvailuun vaarallisilla teillä on yllättävä ja perin innostava instrumentaalinen outro, joka kuulostaa siltä kuin kappale kääntyisi vielä kerran täysin päälaelleen (pun intended).
Julkaisun päättää ”Pinttymä”, jonka rytmikuvio tuo mieleen Elvis Costellon kappaleen ”Watching the Detectives”. Basso ottaa ajavan roolin, päästäen kitaran maalailemaan tiukkoja viiltoja ja etäisen utuisia tunnelmakuvia biisin reunoille. Jos se ei ole selvää, ”Pinttymä” toimii hienosti, asettelemalla pop-instrumentit hieman epätavalliseen muotoon. Kielikuvat ”mustavalkomiehestä” summaavat julkaisua varjostavan vieraantuneisuuden, tässä tapauksessa moraalisista hienovaraisuuksista ja omasta tunnemaailmasta.
Kokonaisuutena ”Elämä täällä” on samanaikaisesti yleisöystävällisen koukuttava ja kaikkea muuta kuin tavanomainen. Yhtye löytää jatkuvasti erilaisia, epätavallisia ääniä instrumenteistaan, mikä palkitsee useat kuuntelukerrat. Vaikka EP:n eetos onkin elämää epäilevä, musiikki itsessään palaa kirkkaalla liekillä.
En suoraan sanottuna ehkä ole oikea ihminen arvioimaan tätä julkaisua. En juuri kuuntele kotimaista, koska valtaosa siitä ei ainakaan näissä korvissa ole sen arvoista. Voin ehkä kuitenkin kääntää asian näin: jos Kemerin kaltaisia yhtyeitä olisi enemmän, olisi minulla syytä tutustua tarjontaan paremmin. Tämä lyhyt paketti on nautinto kuunnella, ja sisältää useamman mieluisan korvamadon. Yhtyeen uusi suunta on löytynyt luontevasti, mutta en usko sen jäävän tarinan viimeiseksi käänteeksi.
 
Lähteet:
Bandcamp: Kemer. Viitattu 10.10.2024. https://kemer.bandcamp.com/.
npr 6.5.2021, Matthew Perpetua, ”The Post-Brexit New Wave”. Viitattu 10.10.2024. https://www.npr.org/2021/05/06/993931617/new-wave-post-punk-brexit-squid-dry-cleaning-black-country-new-road”. 

En pessyt pyykkejä – rikos. En urheillut tänään – rikos. En suorittanut jokaista tehtävää to do -listalta – rikos. Nukuin liian vähän – rikos. Asuntoni on kaaos – rikos. Olen sisällä, vaikka ulkona on hieno sää – rikos. Söin taas einesruokaa – rikos. Rikos, rikos, rikos, rikos, rikos. Päässä pyörii jatkuvasti lista rikoksia ja epäonnistumisia omassa elämässäni. Miksen osaa elää elämääni laillisuuden rajoissa, niin kuin kaikki muut? Miksi pienimmätkin asiat tavallisen arjen keskellä tuntuvat niin ylitsepääsemättömän vaikeilta? 

Koska olen tehnyt rikoksia, rankaisen itseäni niiden mukaisesti. Seuraavalle päivälle laitan ainakin kymmenen kertaa enemmän tehtävää ja vielä tämänkin päivän tekemättömät asiat, jotta illalla olisin onneni kukkuloilla ja oloni olisi kevyt kuin perhonen. Mutta ei, ei se niin mene. Tuntuu, kuin tekisin rikoksia yhä enemmän ja enemmän päivä toisensa jälkeen, enkä enää saa kiinni valtavaa rikoksistani muodostunutta lumipalloa, joka kierii alas mäkeä vauhdin vain kiihtyessä ja samalla omien voimieni huvetessa. Lopulta edessäni on kieleke, jonka pohjalla odottaa romahdus. Uhmaan kuitenkin kohtaloa ja hyppään lumipallon perässä yli kielekkeen.

Sitten putoan. Ja putoan, ja putoan. Ylhäällä kielekkeellä minua alas katsoo se selvä järki, joka jäi jo ajat sitten juoksusta jälkeen. Kaikki tärkeät asiat alkavat luisumaan sormieni läpi ja putoan syvemmälle ja syvemmälle kuiluun.

Kunnes pysähdyn. Enää en jaksa. Tämä on nyt se suurin rangaistus kaikista: jaksamattomuus. Enää en jaksa välittää kaikista niistä tekemättömistä asioista ja siitä tyhmästä lumipallosta, joka minut tänne pohjalle alun alkujaan sai. Miksi ne kaikki pienet arkiset asiat tuntuivat niin suurilta epäonnistumisilta? Joltain niin syntiseltä ja rikolliselta, että olen muuttanut mieleni rangaistuslaitokseksi.

Kuilun pohjalla on aikaa miettiä. Päässäni hierarkia menee seuraavanlaisesti: Ensimmäisenä  tehtävät, joita yhteiskunta odottaa minulta, toiseksi tehtävät, joita minä odotan itseltäni ja kolmantena tehtävät, jotka luulen tarpeellisiksi, koska sosiaalinen media uskottelee minulle niin. Ja sitten ehkä viidennellätoista sijalla myötätunto itseä ja omia voimavaroja kohtaan. Ajattelen siis, että pian nousen täältä pohjalta, jotta pääsen tekemään kaikki ne tekemättömät tehtävät. Mutta väsymys jatkuu, ja alkaa vaikuttaa siltä, että asioiden täytyy muuttua päästäkseni pohjalta ylös.

Mikä tässä todellisuudessa oli se rikos? Kaikki ne tekemättömät tehtävät, joiden perässä juoksin kuilun pohjalle vai kaikki se energia, jota itseltäni vaadin viimeiseen asti? No, sen pallon perässä juossut minä olisi sanonut, että ne tehtävät ja se helvetin lumipallo. Mutta kuilua takaisin kiipeävä minä sanoo, että suurin rikos kaikista oli omien voimavarojen sivuuttaminen. 

Jotta kuilua pääsee kipuamaan ylös, pitää hierarkia pään sisällä järjestää uudelleen ja tärkeimmäksi laittaa omat voimavarat. Moni varmasti ajattelee, että täältä pohjalta minä suoritan itseni ylös! Sillä ajatuksella ei kuitenkaan pitkälle pääse. Saatat päästä lähelle kielekkeen reunaa, kenties sen päälle asti, mutta voin luvata, että suorituskeskeisessä elämässä putoat pian takaisin pohjalle. Ja kovempaa. 

Pohjalta kipuaminen on kaikille erilaista, enkä siksi aio lähteä neuvomaan, kuinka se tulisi tehdä. Mutta yhden asian tiedän: ajatusmaailmaa pitää muuttaa. Se ei kuitenkaan saa olla yksi suoritus muiden joukossa. En tarkoita suorittamisen heittämistä romukoppaan. Toivon kuitenkin, että jokainen osaa olla itselleen lempeä myös suorittaessaan. Suorittamisen ei aina tarvitse olla parasta laatua. Se voi olla myös ihan tavallista elämää. Ja kyllä, sellaista jossa myös epäonnistumiset ovat sallittuja. 

Yhdysvaltalainen kirjailija Jennifer Lynn Bares muisteli Twitterissä (2020) haastatteluaan kirjailija Nora Robertsin kanssa. Roberts kuvaili, kuinka hänen elämänsä koostuu erilaisista palloista. Osa palloista on muovisia, jotka tipahtaessaan ponnahtavat takaisin. Toisen pallot ovat taas lasisia, jotka rikkoutuvat pudotessaan. Robertsin mukaan pitää tietää, mitkä näistä elämän palloista ovat lasisia ja mitkä muovisia. Muovisen pallon saa ja se pitääkin pudottaa, jotta lasiset pysyvät ehjinä. Arvosta siis jaksamistasi kuin se olisi lasipallo – sitä on vaikeaa korjata, kun se on särkynyt..

Kun monumentaalinen taiteilija poistuu, seuraa sentimentaalisuuden vyöry. David Lynchin kuoleman kulttuurisesta reaktiosta tuleekin mieleen erään toisen Davidin poismeno noin vuosikymmen aiemmin. When someone great is gone – tai mistä ikinä James Murphy siinä biisissä laulaakaan. Joskus julkisen keskustelun hienotunteisuudesta poiketen herää myös henkilökohtainen, pikkumainen tunne kuoleman epäreilusta luonteesta. Miksi jo valmiiksi epätoivoisessa maailmantilanteessa meiltä viedään vielä viimeiset toivon ja hyvyyden pilarit? Miksei vielä ollut Woody Allenin tai Roman Polanskin vuoro? Miksi osa saa jatkaa, kun toisten aika koittaa?

Lynch oli ohjaaja, jonka työ merkitsee monelle sukupolvelle tiettyä taiteellista heräämistä tai art house -neitsyyden menettämistä. Moni mediatutkimuksen opiskelija onkin saattanut luennoilla kuulla professori Susanna Paasosen muistelevan omaa Lynch-suhdettaan kulttielokuvien historiallisen kontekstin kannalta. Paasosen mukaan Eraserhead (1977) oli aikanaan äärimmäisen kiinnostava juuri siksi, että elokuvaa oli niin vaikeaa saada käsiinsä. 

Lynchin valtava vaikutus kulttuuriin – varsinkin valokuvaan – on mittaamaton. Musiikin osalta Lynch jätti jälkeensä itsestään muistuttavia maamerkkejä, kuten Roy Orbisonin, Julee Cruisen ja Angelo Badalamentin. Taiteellista perintöä on ehkä helpointa hahmottaa lynchmäisyyden ominaispiirteiden kautta. Käsitteenä lynchmäisyys (engl. Lynchian) tarkoittaa luonteeltaan makaaberia ja melodramaattista taidetta. Lynchmäisyys on sosiaalisen realismin vastakohta, jossa arkipäiväinen esitetään absurdina. Lynchmäisyys on saippuaoopperaa amerikkalaisiin myytteihin limittyneenä. Lynchmäisyys ammentaa valkoisen keskiluokan ja esikaupungin peloista ja painajaisista, mistä voi havaita ohjaajan omat juuret ja idyllisen lapsuuden Montanan pikkukylässä. Lynchmäisyys on hähmäistä, palapelimäistä, outoa ja vainoavaa. Lynchmäisyys on väkivallan spektaakkeli – erityisesti naisiin kohdistuvan väkivallan. Tämä väkivalta esitetään kuitenkin tavalla, joka paljastaa enemmän yhteiskunnasta ja ympäröivästä maailmasta kuin tekijän omista aatteista. 

Lynchin eksentrisen kiltti ja kohtelias julkisuudessa esiintyminen on yksi ilmiselvä selitys yleisöjen herkeämättömälle hellyydelle häntä kohtaan. Synkkiä elokuvia tekevä sympaattinen mies oli valopilkku ajassa, jossa taiteilija toisensa jälkeen on paljastunut hirviöksi tai asetettu kyseenalaiseksi. Vaikka yleensä suhtaudun skeptisesti meditaatiosta paasaaviin valkoisiin miehiin, Lynchin kohdalla olen valmis katsomaan sormieni läpi. 

David Lynchin elokuvat esittävät suuria kysymyksiä, jotka eivät ole ikinä lakanneet olemasta ajankohtaisia. Mistä pahuus tulee? Missä pimeys syntyy? Mistä väkivalta kumpuaa? Näiden kysymysten varjossa nykymaailmantilanne näyttäytyy ehkä lynchmäisempänä kuin koskaan. Olennaista on myös, että Lynch tai hänen elokuvansa eivät ikinä pyrkineet tarjoamaan vastauksia näihin kysymyksiin. Lynch oli ohjaaja, joka aktiivisesti kieltäytyi selittämästä elokuviaan auki. Auteur, joka kieltäytyi tarjoamasta työlleen autoritäärisiä tulkintoja. Elokuvat kutsuvat katsojan tekemään johtopäätökset itse – jos ollenkaan. Usein elokuvien tuottamat kuvat luovat vain enemmän kysymyksiä. Hallitsemattomasti nauravat ihmiset, riivaavat henget tai Eraserhead-vauva herättävät tunteita, joita ei ole edes tarkoitus pukea sanoiksi. 

Vastauksien sijaan Lynchin suurin ansio oli löytää lämpöä ja huumoria kaiken pimeyden seasta. Radikaalia optimismia ja toivoa paikoista, jotka näyttävät toivottomilta. Nauraminen pitäkööt meidät elossa, myös Lynchin kuoleman jälkeen. Meillä saattaa olla Laura Palmerin murha selvitettävänä, mutta sillä välin on aikaa juoda kupillinen hemmetin hyvää kahvia. Toisin sanoen, meanwhile.

David Lynch 1946–2025

Andy Warhol, David Hockney, Mao Zedong, Marilyn Monroe, Campbellin tomaattikeittopurkki,  DC:n supersankarit sekä Roy Lichtensteinin maalaukset Crying Girl ja Whaam!. Ei, tämä ei ole uusi säkeistö Billy Joelin We Didn’t Start the Fire –kappaleeseen. Mikä näitä sitten yhdistää? Tietysti 1950-luvun  puolivälissä syntynyt, Britanniasta kotoisin oleva akateeminen ja intellektuaalinen taidesuuntaus, joka sai karkeamman sisaruksensa Yhdysvalloissa 1960-luvulla dadan innoittamana. Luetteloituna nämä kuvat, esineet ja henkilöt eivät sovi toistensa kanssa samaan kastiin, mutta esteettisesti niissä on paljon samaa. Tämä populaarikulttuurin kyllästämä postmodernistinen mainonnasta, elokuvista, televisiosta ja massamediasta ammentava estetiikka on tuttua kaikille. Tämä estetiikka on edelleen nähtävissä tietyllä tavalla vielä hyperpopin ja brainrot-kulttuurin aikakaudella jonkinlaisena metamodernismina meemikulttuurin välittämänä. 
Kyse on visuaalisesti niin vaikutusvaltainen liikehdintä, että se löytyy jopa kännyköiden kuvanmuokkausasetuksista. Siis se klassinen neljän kuvan sarja, jossa eri vastavärit leikkivät ja kuva vääristyy mukamas pop-taiteeksi. Kuten alun lista jo osoittaa, pop-taide määrittelee kuvakulttuuria massamedian keinoin. Fakta ja fiktio, yksityinen ja julkinen, arkinen ja kuuluisa tuodaan yhteen. Hierarkiat rapistuvat. Näin ollen tietystä tomaattikeittopurkista tai sarjakuvapaneelista voi tulla ajan kanssa visuaalisesti yhtä kuuluisia kuin nykyjulkkiksista. Ne ovat itsessään brändättyjä kuvia. Pop-taiteessa niin esineistä kuin ihmisistäkin tulee readymade-taideteoksia.
 
Pop-taide oli monella tapaa tutkiskelevaa ja tarkkailevaa. Brittiläinen pop-taide tarkasteli  amerikkalaista kulttuuria ulkoapäin ja tutki samalla, miten massakulttuuri vaikutti ihmisten  elämäntyyliin. Myöhemmin amerikkalainen pop-taide syntyi oman kulttuurin introspektion tarpeesta, sekä vastaiskuna abstraktiudelle. Selvä representaatio ja tummat sarjakuvamaiset ääriviivat ajoivat suuntausta. Se siis sai jo näin alussa erilaisia tasoja päälleen. Jo tuossa vaiheessa massamedia oli pysäyttämätön entiteetti, jota oli vaikeaa käsitellä kokonaisuudessaan. Siksi pop-taide onkin fragmentoitunutta, minkä kautta se luo illuusion kokonaisuudesta. Se on sisältä ja ulkoa tarkkailevaa, maailmanlaajuista, rajat rikkovaa, nopeasti leviävää ja nopeasti tuotettavaa. Yksi suuntauksen tärkeimmistä hahmoista, taiteilija Richard Hamilton määritteleekin pop-taidetta seuraavasti manifestimaisessa kirjeessä ystävälleen: 

“Pop Art is: Popular (designed for a mass audience), Transient (short-term solution), Expendable (easily forgotten), Low cost, Mass produced, Young (aimed at youth), Witty, Sexy,  Gimmicky, Glamorous, Big business.”

Eli seksikäs, nuorekas ja glamour. Ei ensimmäiset adjektiivit, joita olisin itse lähtenyt käyttämään kuvaillessani tätä taidesuuntausta. Hektinen, päällekkäinen, räikeä. Nämä ovat ajatuksia, joita minulla syntyy, kun katson pop-taideteoksia. Ainakin niitä kaikista kuuluisimpia. Hamiltonin sarkasmi käy järkeen, kun pop-taidetta tutkiskelee. Osuvaa on myös se, miten nopeasti mielemme saattavat assosioida pop-taiteen tiettyyn taiteilijaan. Koko estetiikka kun perustuu kuuluisuuteen ja tunnistettavuuteen. Kun yksi taideteos tai taiteilija valikoituu yleiseksi kiinnostuksenkohteeksi, koko suuntaus tiivistyy ja pelkistyy. Yksittäiset kuvat tai taiteilijat edustavat katsojalle kokonaisuutta.
 
Andy Warholin ja David Hockneyn lisäksi kuuluisia pop-taiteilijoita ovat muun muassa edellä  mainittu Richard Hamilton, Eduardo Paolozzi, Peter Blake, Pauline Boty, Richard Smith, Joe  Tilson, Marisol Escobar ja myöhemmin Yayoi Kusama, joka tunnetaan pilkullisista kurpitsoistaan. Lisäksi Euroopassa, Japanissa, Venäjällä ja Kiinassa kehittyivät omat versionsa pop-taiteesta, mikä  todistaa tämän yksinkertaisen estetiikan maailmanlaajuisuuden. Aivan kuten massamedia, josta pop-taide ammensi, levisi sekin kulovalkean tavoin. Kiinassa pop-taide sekoittui sosialistiseen realismiin ja siitä tuli poliittista. Venäjällä pop-taiteesta taas tuli mielenilmaus valtion virallista sosialistisen realismin linjaa kohtaan ja siitä puhuttiin nimellä sots art. 

Materiaalisuus ja erilaiset tavat tuottaa pop-taidetta vaihtelivat ja vähemmän tunnetuksi ovat jääneet muun muassa edellä mainittujen taiteilijoiden surrealistiset veistokset. Pop-taide tuntuu olevan samalla hyvin itsetietoista ja itseironista, mutta omalla tavallaan vilpitöntä ja vaatimatonta visuaalista kohinaa. Tietyllä tapaa tämä suuntaus nihilismin sijaan juhlistaa kuvastoa, joka meidän arjessamme liikkuu ja onnistuu todistamaan taiteen erikoisen kyvyn muuntautua ja haastaa traditiota. Taide näkyy arjessa muun muassa suunnittelun, designin, muodin ja arkkitehtuurin kautta. Pop-taide tuo esiin kaikkea tätä ja julistaa arkisuuden, jopa mainokset, taiteen arvoiseksi. Nykyajan arkisuus, eli meemit ja intertekstuaalisuus sopivat pop-taiteeseen kuin sulkahattu Nuuskamuikkuselle. 

Myös TikTok videoiden ja meemien tuottamat hokemat muuttuvat osakseen pop-taiteeksi, jonka elinikä on kuitenkin hyvin lyhyt. Materiaalisuus ja jäljentäminen olivat tärkeitä lyömäaseita pop-taiteelle. Ironisesti pop-taiteen voima tuli toistettavuudesta – nykyaikana matkittavuudesta –, mutta se typistyi muutamaan kuvaan, jotka liikkuvat nyt osana taidekaanonia kuin mitkäkin 1600-luvun maalaukset. Liikkeen alkuajan ironia ja nihilismi siis tietyllä tapaa palaavat, kun puhutaan kuuluisien pop-taide maalauksien kohtaloista. Ne ovat jääneet oman kuuluisuutensa vangeiksi. Ehkä niiden ei koskaan pitäisi olla museoissa ja ehkäpä TikTok, YouTube ja Instagram toimivat visuaalisena museona tuleville pop-taiteen teoksille, jotka palavat kuin tulitikku molemmista päistä. Hamiltonin manifesti pop-taiteen hetkellisyydestä ja unohdettavuudesta valuu alas viemäristä. Tomaattikeitosta on tullut kulttuurinen fossiili.